Wolfgang Simson: Beyond renewal
The Starfish Manifesto: ote sivuilta 440-441
Viimeisten 300 vuoden aikana on ollut kolme erilaista seurakunnan uudistumisjaksoa, jotka ovat vaikuttaneet miljoonien kristittyjen elämään ja sydämiin. Ensin oli pietistinen herätys, jota pitäisi mieluumminkin kutsua raamattuherätykseksi. Philip Jacob Spener (1635-1705), Saksan pietismin isä, huomasi, että seurakunta tarvitsi uuden suunnan ja että tarvittiin välttämättä pienryhmiä, jotka rohkaisivat ja opettivat uskovia. Hän alkoi pitää sellaisia kokouksia vuonna 1670 nimellä ”hurskaita kokoontumisia” (collegia pietatis).
Tälle uudistusliikkeelle oli luontaista uskoa – olihan se syntynyt vastaliikkeenä luterilaisen kirkon yhä pahenevalle vapaamielistymiselle – että kirkkojen uudistuminen tapahtuu, jos palataan Raamattuun. Niinpä tämän lajin uudistusliikkeet korostavat raamatullista julistusta ja Raamatun tutkimista ja uskovat, että jos uudestisyntynyt ja Raamattuun uskova pastori saa viran metodistisessa, luterilaisessa tai katolisessa seurakunnassa, silloin kaikki tulee kuntoon.
Ratkaisu seurakunnan ongelmaan nähdään raamatullisen opetuksen puutteena. Ja vaikka minä olen täydellisesti samaa mieltä siitä, että Raamattu on uskon ja elämän keskeinen ohjenuora, uskon myös, että pelkkä Raamatun opettaminen ilman, että laitetaan usko käytäntöön ja palataan raamatullisiin arvoihin ja apostolisen kirkon järjestykseen, tulee olemaan vain viihdykettä monille kenties taas 300 vuodeksi eteenpäin, jos Kristus ei palaa sitä ennen. Jos olet osa sellaista liikehdintää, sinun on syytä palauttaa sellaiset liikkeet kokonaisuudessaan – tai edes osittain – uudenlaiseen reformaatioon, tai sitten sinun pitää lähteä niistä pois, muuten sinun lojaaliutesi menneisyyttä kohtaan sitoo sinut niihin kiinni etkä pysty toteuttamaan Jumalan suunnitelmaa.
Toinen uudistusliike, joka ilmenee monissa kirkkokunnissa, on sellainen, joka kutsuu seurakuntaa palaamaan juurilleen, sen historialliseen alkukohtaansa. Tämä alkuperä, ground zero, on tyypillisesti jotakin muuta kuin Helluntai, useimmiten se on Lutherin, Calvinin, John Wesleyn, William Boothin tai Menno Simonsin aika, tai monien muiden henkilöiden, jotka ovat nykyisten kirkkokuntien perustajia. Nämä uudistusliikkeet kutsuvat ihmisiä takaisin kirkkonsa perustamisen aikaan, takaisin perustamisasiakirjaan, perustajaisän henkilöön tai vaikkapa Sveitsin kirkon uskontunnustukseen (Confessio Helvetica) tai mihin vaan uskontunnustukseen ja kirkkoisiensä teeseihin. Nämä liikkeet julistavat, että tie tulevaisuuteen löytyy siitä, että etsitään yhteys omaan menneisyyteen. Se on kaiken fundamentalismin ydin, ei vain kristinuskossa, vaan myös buddhalaisuudessa, hindulaisuudessa ja islaminuskossa. Perustavaa laatua oleva ongelma tunnistetaan siinä, että seurakunta on hylännyt juurensa eikä se enää elä todeksi sitä puhtainta ja pyhintä uskoaan, joka sillä oli alussa (kun seurakunta syntyi 5 tai 500 vuotta sitten), ja niinpä sen usko pitää puhdistaa.
Kun uuden kirkkokunnan alku historian saatossa on parhaimmillaankin vain hetkellinen ja määrättyä ajanjaksoa varten annettu Jumalan ilmestystiedon välähdys ja usein pelkästään reaktio jotakin harhaoppia vastaan, joka on ollut vallitsevana käsityksenä aikansa valtakirkossa, tämä uudistusfilosofia haluaa meidän siis innostuvan eilisen sanomalehdestä. Tämä luonnollisesti vetoaa konservatiivisiin piireihin ja perinnäiskäsitysten kannattajiin, jotka ovat eräänlaisen tulevaisuusshokin vallassa sulkeneet itsensä kuplaan, jonka sisällä muistellaan ja koetaan uudelleen menneitä asioita yrittäen puhaltaa vanhat hyvät ajat henkiin laulamalla kaihoisia lauluja. Samaan aikaan, kun äänekkäästi toivotaan uuden Wesleyn, Calvinin, Lutherin tai Boothin ilmestyvän seurakunnan ovelle, on hämmästyttävää havaita, että aivan jokainen kirkkokunta on onnistunut huolellisen pikkutarkasti pystyttämään läpitunkemattomia hallinnollisia tai demokraattisen päätöksenteon rakenteita. Nämä saisivat kenen tahansa uuden lutherin, calvinin tai wesleyn törmäämään suoraan päin sitä kivimuuria, jonka näiden kirkkokuntien ohjesäännöt, ylärakenteet ja kaikkivaltiaat johtokunnat muodostavat.
Lutherilla ei olisi mitään mahdollisuuksia uudistaa mitään tämän päivän hyper-liberaalissa luterilaisessa kirkossa. Hänet heitettäisiin Luterilaisen maailmanliiton kokouksista ulos jonakin kiusankappaleena. Jos oikea Wesley voitaisiin aikakoneen avulla tuoda takaisin meidän päiviimme, hänelle näytettäisiin nopeasti ovea monissa metodistikirkon temppeleissä ja hänen pitäisi aloittaa ulkoilmakokoukset taas aivan alusta. Hän joutuisi toteamaan, että tämän päivän metodistikirkko näyttää hämmästyttävän paljon samalta kuin se anglikaanikirkko, josta se alkujaan erosi. Monet näistä tunnustuksellisista kirkkokuntien sisäisistä uudistusliikkeistä ovat joutuneet huomaamaan tämän ja ovatkin sen vuoksi aloittaneet vaihtoehtokirkkoja ikään kuin puhdistettuina versioina entisistä: vapaat metodistit, vapaat luterilaiset, perinteiset baptistit ja niin edelleen. Näin on luotu ”pyhempiä kuin nuo entiset” –kirkkolaitoksia, jotka tuottavat oheistuotteina yhä uusia ratkaisuja, jotka ovat kenties toimineet aiemmin, mutta eivät enää.
Samaan tapaan nämä uudistusliikkeet toimivat menneisyyden muistomerkkeinä ja ovat aina vaarassa tehdä perustajastaan ja tämän kirjoituksista epäjumalan, kuten on tehnyt roomalaiskatolinen kirkko omien kirkkoisiensä, paaviensa ja pyhimyksiensä kanssa – ja näiden jättämien kirjoitusten kanssa. Samalla tavoin kuin Jeesus varoitti meitä, ettei pidä laskea kättään auraan ja katsoa taakseen (se johtaisi ristiriitaan Jumalan valtakunnan työssä) nämä kirkkokuntien sisäiset uudistusliikkeet elävät todeksi omia uniaan yrittäessään saada mennyttä aikaa elpymään henkiin. Niinpä, jos olet osa tällaista liikettä, tee parhaasi ohjataksesi isällisesti näitä virtauksia apostoliseen suuntaan, jos se on sinun Jumalalta saatu kutsumuksesi, tai muussa tapauksessa jätä ne kokonaan. (jatkuu)