Wolfgang Simson: Beyond renewal
Kaksi mammuttimaista tähteä on hajanaisen tähtirykelmän keskellä, joka on kokonaan verhoutunut Carina-sumuun. Tämä sumu on noin 7500 valovuoden päässä maasta. Vasemmalla oleva toiseksi kirkkain tähti on paljon lähempänä maata kuin itse sumu. Kuva: ESA Hubble
The Starfish Manifesto: ote sivuilta 442-443
Olemme 60-luvulta asti todistaneet karismaattisen uudistuksen nousua (ja tuhoa). Tämän uudistuksen innoittajana on ollut usko siihen, että Pyhän Hengen kasteen ja armolahjojen avulla paikallisseurakunnat voivat uudistua ja uusi elämä voisi vallata ne jälleen. Karismaattista uudistusta, joka on laajin kaikista kolmesta tässä mainitusta uudistusliikkeestä ja löytyy maailmalta useimmista suurista perinteisistä kirkkokunnista, kuvaa parhaiten vertaus siitä, että se on uuden viinin kaatamista vanhoihin leileihin.
Tällä väittämällä on suurempi arvovalta karismaattisissa piireissä kuin raamatullisuudella konsanaan, siitä huolimatta, että Raamattu ei (tietenkään) tunne sellaista väittämää ollenkaan. Se puhuu siitä, että uusi viini pitää kaataa uusiin leileihin, ei vanhoihin. Niinpä karismaattisen uudistuksen ajattelu on kahden asian sekoitus, useammin seuraavan kaavan mukaan kuin päinvastoin: erittäin aitoja kokemuksia ja Jumalan kohtaamisia Pyhässä Hengessä sekoittuneina seurakunta-unelmiin, joilla ei ole mitään pohjaa raamatullisessa seurakuntaopissa, vaan jotka ovat syvästi juurtuneet Konstantinuksen aikaiseen kirkkokäsitykseen. Haluan selittää tätä lainaamalla omaa tekstiäni kirjasta, joka käsittelee kotiseurakuntia:
”Historiallisesti ortodoksikirkko samoin kuin katolinen kirkko ovat keisari Konstantinuksen ajoista lähtien (300-luvulta jKr) kehittäneet ja omaksuneet uskonnollisen järjestelmän, joka on olennaisesti kahden ainesosan yhdistelmä: siihen kuuluu katedraali, joka on kristillinen versio Vanhan testamentin temppelistä, ja jumalanpalvelus, joka on juutalaisen synagogan mukainen. Tämä tarkoittaa, että siitä lähtien on kristillisten kokoontumisten ja jumalanpalvelusten peruskaavaksi omaksuttu kaikkina aikoina sellainen perustavaa laatua olevana malli, jota ei ole Jumalan taholta koskaan tuotu esiin tai suositeltu käytettäväksi Uuden testamentin aikana. Olennaisesti kyseessä on kategoga, jossa yhdistyy Jumalan huoneen ajatus synagoga-laitokseen. Tämä ajatusrakennelma kreikkalaiseen pakanafilosofiaan upotettuna erotti pyhän maallisesta ja muodostui kristinuskon mustaksi aukoksi nielaisten suurimman osan seurakunnan energiasta ja sulauttaen sen itseensä vuosisadoiksi. Roomalaiskatolinen kirkko meni niin pitkälle, että kanonisoi koko järjestelmän. Luther onnistui uudistamaan evankeliumin sisällön, mutta jätti ”seurakunnan” ulkoiset rakenteet olennaisilta osin koskemattomiksi. Vapaat kirkot myöhemmin vapauttivat seurakunnan valtiosta, baptistit tulivat ja kastoivat sen, kveekarit kuivapesivät sen, Pelastusarmeija puki sen univormuun, helluntailaiset voitelivat sen öljyllä, karismaatikot uudistivat sitä, mutta tähän päivään mennessä kukaan ei ole oikeasti uudistanut järjestelmää. Nyt olisi korkea aika tehdä se.”
Peter Hocken, joka on Wienissä asuva katolinen teologi, unelmoi siitä, että erilaiset kirkkokunnalliset sirpaleet voitaisiin koota yhteen ja ne muodostaisivat jotakin, mitä hän kutsuu termillä ”ekumeeninen armo”, jonka puitteissa karismaattiset piirit voisivat kokea yhteyttä puhtaasti kokemuksen tasolta (Puhutko kielillä? Siinä tapauksessa kuulumme yhteen!) ja näin hän peittäisi sumupilveen ja hukuttaisi kaikenlaiset kutsuhuudot palata apostoliseen järjestykseen. Vuonna 2000 keskustelin henkilön kanssa, jonka nimi oli Raniero Cantalamessa ja joka oli vuodesta 1980 Karel Voytilan, edellisen paavin henkilökohtainen rippi-isä, ja vuodesta 2005 alkaen myös seuraavan paavin, Joseph Ratzingerin, paavillisen huoneen tiedottaja. Hän kertoi minulle, että katolisen kirkon piirissä on kuultu Jumalan puhuvan uudenlaisesta liikehdinnästä, jota on tapahtunut kotiseurakunnissa, mutta koska liike ei ole kyennyt muuttamaan mitään kirkon rakenteita, monet ovat olleet hämmentyneitä ja peloissaan tämän uuden virtauksen suhteen. Vuonna 2007 paavi Benediktus XVI puhui julkisesti Aquilasta ja Priscillasta, jotka toimivat avioparina varhaisajan kirkossa. Roomalaiskatolisen yleisön kannalta se sisälsi muutamia hyvin radikaaleja lausuntoja, kuten: mikä tahansa koti on mahdollista muuttaa pienimuotoiseksi kirkoksi, Aquila ja Priscilla ovat malliesimerkki seurakunnasta kaikkina aikoina, aviomiehen ja vaimon muodostama tiimi voi olla – ja sen pitääkin olla – osa apostolista lähetystyötä. Kommentaattorit ovat tulkinneet tämän tarkoittavan, että hän sanoo tosiasiassa: kotiseurakunnan johtajat, sellaiset kuin Aquila ja Priscilla, ovat avain seurakunnan kasvuun. Aikaisemmin Ratzinger on kirjoittanut: ”Meidän tulisi kaiketi ottaa jokin kanta huomautukseen populaarista kirkosta. On mahdollista, että olemme uuden ajan kynnyksellä, mitä seurakunnan historiaan tulee, olosuhteissa, jotka ovat hyvin erilaiset kuin ne, joita olemme menneinä aikoina kokeneet, jolloin kristinusko alkaa muistuttaa sinapin siementä, mikä tarkoittaa, että sen kasvu voi edetä vain pienimuotoisesti ja näennäisesti merkityksettömissä ryhmissä, jotka kuitenkin vastustavat kaikin voimin pahan valtaa ja tuovat paljon hyvää tähän maailmaan.” (Nämä sanat, jotka on lainattu kardinaali Joseph Ratzingerin kirjasta Salt on the Earth 1996, jätettiin pois englanninkielisestä versiosta, mutta säilytettiin alkuperäisessä saksankielisessä laitoksessa. Niistä seurasi kirjan julkaisemisen jälkeen Saksassa sellainen kohu, että ne poistettiin muista käännöksistä.)
Karismaatikkojen keskellä rakenteellisista asioista – ja sen vuoksi apostolisista järjestelyistä – puhuminen on yksinkertaisesti tabu. Ei ole siis mikään ihme, että jäljellä olevan karismaattisen liikkeen piirissä on minun arvioni mukaan valtava ongelma sulattaa apostolista reformaatiota. Niin, apostolit kyllä kelpaavat, mutta se reformaatio, jonka he toisivat mukanaan, ei kelpaa. Pyhän Hengen kokemukset kyllä käyvät, mutta Pyhän Hengen seurakuntajärjestys ei käy, koska liikkeen perustavaa laatua oleva unelma on uudistaa vanha järjestys, ei luoda mitään uutta rakennetta. 90-luvulta lähtien karismaattinen liike onkin suurelta osin kehittynyt konferensseja ja ylistystapahtumia organisoivaksi liikkeeksi, joka loputtomasti toistaa oppitunteja vasta-alkajille tai järjestää seminaareja sellaisista aiheista kuin elämä Hengessä, armolahjojen käyttö tai profetoimisen ABC. Mikään näistä ei ole huono asia sinänsä, mutta siinä tuntuu olevan sellainen leima ja siitä välittyy viesti, että liike on kieltäytynyt kasvamasta aikuiseksi. Joukko profeettoja toikin julkisesti esiin sanomia, joiden mukaan karismaattinen liike tuli tiensä päähän jo vuonna 1992. Kun katson omia muistiinpanojani, kirjoitin vuonna 1991 artikkelin nimeltä ”The seven sins of the charismatic movement” (karismaattisen liikkeen seitsemän syntiä), jossa kuvaan liikkeen pysähtyneisyyttä ja osoitan tietä ulos umpikujasta. Ystäväni Wolfram Kopfermann, joka oli 15 vuotta saksalaisen luterilaisen Hengen uudistus -liikkeen johtaja ja sen nerokas puolestapuhuja, jätti karismaattisen uudistuksen ympyrät taakseen vuonna 1989 ja jätti pöydälle kirjansa nimeltä Abschied von einer Illusion (Hyvästit illuusiolle). Hänen kaikkein keskeisin haasteensa oli suunnattu nuorille ja toivorikkaille tulevaisuuden pastoreille, että he eivät jalallaan astuisi perinteisiin kirkkoihin, koska sillä tavalla he uhraisivat elämänsä, toivonsa ja unelmansa Molokille, joka syö omat lapsensa. On varmaankin turha edes sanoa, että useimmat karismaattiset uskovat eivät ole koskaan antaneet hänelle tätä tekoa anteeksi. Mutta minun mielestäni hän oli mitä aidoin Jumalan lahja (ainakin Saksan) karismaattiselle liikkeelle, koska hänellä oli potentiaalia, erinomainen opettamisen lahja ja selkeä ajattelukyky voidakseen johtaa karismaattista liikettä enemmän apostoliseen suuntaan. Hänen ponnistelunsa eivät saaneet arvostusta, vaan turtunut ja johtajuutta vaille jäänyt karismaattinen liike tunsi itsensä petetyksi ja sanoutui hänestä irti. Friedrich Aschoff, paimensieluinen ja syvällinen Jumalan mies, joka sai Wolframin jälkeen Saksan luterilaisen Hengen uudistus –liikkeen johtaakseen, julisti julkisesti vuonna 1993, että hänen tietääkseen ei Saksassa ollut yhtään karismaattisesti uudistunutta seurakuntaa – toisin sanoen: hän myönsi rohkeasti, että illuusio oli todellinen.
Jos olet kasvanut jonkin edellä kuvatun uudistusliikkeen piirissä tai niiden synnyttämissä uusseurakunnissa, haluan sinun tietävän, että uudistuksen jälkeenkin on elämää. Jos olet sellaisessa asemassa, että voit esitellä reformaatiohenkistä muutosta uudistusliikkeen keskellä, rohkaisen sinua tekemään niin. Voit myös harkita, onko sinun ihan pakko pysyä noissa ympyröissä loppuelämäsi. Omalta kohdaltani olen aika outo yhdistelmä kaikkia noita. Minulla oli tosi etuoikeus olla väliaikaisesti osa noita kolmea liikettä, kokea niiden ”fiilikset”, imeä itseeni niiden unelmia ja tuntea niiden sydämenlyönnit ja löysin todella aitoja ja syvästi innoitettuja Kristuksen seuraajia niistä kaikista. Samaan aikaan en koskaan täysin kotiutunut yhteenkään niistä. Uskon vahvasti, että meidän tulee palata Raamattuun ja sen erehtymättömyyteen tai eksymme ilman mitään elämän ja uskon mittapuuta. Uskon vahvasti, että meidän tulee palata juurillemme, mutta mennä tuolle puolen Lutherin, Wesleyn tai Calvinin aina Jeesukseen, Pietariin, Paavaliin ja Johannekseen asti. Uskon vahvasti Pyhän Hengen yliluonnolliseen voimaan, mutta tiedän myös, että hän haluaa meidän menevän kauas CAWKIn (Church As We Know It) tuolle puolen osallistuaksemme viimeiseen sadonkorjuuseen, joka tarvitsee meitä kaikkia, jotta voimme hengen voimassa luovuttaa elämämme Jumalan ja toinen toisemme käyttöön ja perustaa uusia apostolisia seurakuntia, kunnes Jumalan valtakunta saavuttaa kohokohtansa ennen paruusiaa, Jeesuksen fyysistä paluuta.
