Sinulle, joka kärsit ihmisten kilpailuhenkisyydestä, haluan sanoa, että etpä ole ainoa. Minäkin olen pienen ikäni ihmetellyt, mistä tämä kauhea tarve kilpailla oikein on peräisin. Jo lapsena piti yrittää olla parempi kuin isoveli, mutta minä en aina pärjännyt edes pikkuveljelle. Opin häviämään. Niinpä en pidä häviämistä pelissä minään häpeänä. Kilpailussa tai pelissä on aina häviäjiä. Oikeastaan häviäminen on hyödyllisempää ihmisen sielulle. Mutta maailma on täynnä ihmisiä, joiden tavoite on olla maalissa ensimmäisenä. Kun avaan television, sieltä tulee urheilua – kilpaurheilua. Ja osallistujia on satamäärin. Kaikki tavoittelevat silmät kiiluen voittoa.
Mutta varsinainen ihmetys oli huomata, että sama kilpailuhenki vallitsee myös seurakunnassa. Veljeys on hieno aate, mutta ”ethän sinä, veli-hyvä, ymmärrä näistä asioista paljonkaan, annas kun minä selitän…” – Parempi on pakko olla, sehän on ihan pakkomielle. On oltava parempi oikean opin tuntemisessa, on osattava kuulua parempaan kirkkokuntaan kuin nuo toiset. On osattava lukea parempaa Raamattua ja kaikin puolin pyrittävä olemaan parempi kristitty kuin nuo. On puolustettava omaa reviiriä, tätä maailman parasta kirkkoa (lue: tätä pahaista lahkoa). Voivoi.
Jos olet perin juurin kyllästynyt tähän, niin haluan rohkaista sinua: kristinuskossa ei tosiaankaan ole kysymys kilpailusta, vaan ennemminkin tappion myöntämisestä. Tässä pelissä on vain yksi voittaja: Jeesus Kristus. Hän on tuonut voiton synnin ja kuoleman vallasta. Hän haluaa jakaa sen voiton meidän kanssamme – meidän häviäjien kanssa. Se on niin kaukana tästä ihmisten urheilumaniasta, joka meikäläistä tympii. Meidän tulee ymmärtää nämä syvälliset Paavalin sanat: Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. 1.Kor.9:25.
