Ei kukaan meistä elä itseään varten, eikä kukaan kuole itseään varten. Kun kerran elämme, elämme Herraa varten, ja kun kuolemme, kuolemme Herraa varten. Olemme siis Herran omia sekä eläessämme että kuollessamme.
Meillä on taipumus kaventaa elämämme piiriä ja keskittyä pieniin asioihin. Tavallaan se on tarpeenkin, koska joudumme huolehtimaan arkisista askareista, hoivaamaan lapsia, tekemään työtehtäviä. On kuin huomion keskittäminen hyvin rajalliseen asiaan samalla laukaisisi stressiä. Elämän tuska ei paina, kun rajaamme tässä hetkessä itsemme ulos maailman murheista ja keskitymme johonkin kotoiseen. Niinpä elämän tarkoituksen miettiminen ei ole järin suosittua. Parempi keskittyä vaikka urheiluun: tuleeko nyt se maali vihdoinkin? Voittaako oma joukkue?
Jos ei usko Jumalaan, on varmaan vaikea löytää elämästä mitään mieltä kotoisten asioiden ulkopuolelta. Mielekkyyttä elämälle antaa nautinnonhakuisuus, kuluttaminen, omat pienet tavoitteet. Kaikki näkyvä ja konkreettinen hallitsee, mikään näkymätön ei ohjaa ajattelua päämäärätietoiseen suuntaan.
Uskon suurin haaste tuntuu olevan usko itse – lähinnä sen puute. Abraham jo paini uskon puutteen kanssa, kun hän kipuili omaa lapsettomuuttaan. Hän näki vaimonsa kuihtuneen ja tunsi toivottomuutta. Mielenkiintoista, mitä Jumala teki: hän kutsui Abrahamin ulos teltastaan.
Ja Herra vei hänet ulos ja sanoi: ”Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä.”
Joskus ihmisen on hyvä astua ulos omasta kuplastaan, siirtyä oman tutun ja kotoisan telttansa ulkopuolelle ja jättää laatikkonsa ja laajentaa omaa kokemuspiiriään. Joskus on hyvä nostaa katse yötaivaalle ja nähdä tähdet. Tunne on vähän sama, kun pitkän elokuvan jälkeen ihmisparan eteen tulevat lopputekstit, kun keinotodellisuuteen uppoutunut herää teatterin valojen syttymiseen ja kun hän kömpii ylös tuolistaan, jossa on eläytynyt kaikkeen muuhun kuin oman maailmansa ankeaan todellisuuteen.
Yötaivas ja tähdet antoivat kuitenkin Abrahamille lupauksen tulevasta. Usko vahvistui, sillä Jumala pääsi puhumaan. Meidänkin tulisi osata antaa Jumalalle suunvuoro. Jospa Jumalan lupaukset katkaisisivat meidän valituksemme tulvan. Jospa se toivottomuuden kierre, jossa olemme eläneet, vihdoin murtuisi ja saisimme otteen siitä uskosta, jonka puitteissa ihmeitä tekevä Jumala toimii.
Tosiasiassa tätä tapahtuu uskovalle aika ajoin. Ei omien ponnistusten tuloksena, vaan Jumalan armosta, Kristuksen rakkauden voimasta. Herra ilmestyy, hän rohkaisee, hän nostaa masentuneen ihmisen iloon.
Jumala kuitenkin rohkaisee masentuneita, ja meitä hän rohkaisi antamalla Tituksen tulla luoksemme.
Mikä onkaan se tapa, jolla Jumalan henki rohkaisee sinua tänään? Odota sitä.
Room.14:7-8 UT2020, 1.Moos.15:5, 2.Kor.7:6 UT2020.
Copyright © 2023 Simo Papunen
