Eräs mies tuli kysymään Jeesukselta: ”Opettaja, mitä hyvää minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?”
Sama kysymys toistuu eri evankeliumeissa ja sama kysymys toistuu yhä tänäkin päivänä. Kysymyksessä on positiivista se, että se tähtää elämään sisälle pääsemiseen, mutta se on silti väärä kysymys. Iankaikkista elämää ei peritä siksi, että on tehty hyvää. Omat ansiot eivät riitä. Oikeastaan asia on juuri päinvastoin: pitää myöntää, että on syntinen, huono, jopa kelvoton – sitten voi taivaan portit aueta. Niin absurdia se on. Ihmekös, jos Paavali sanoi evankeliumia hulluudeksi:
Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.
Publikaani ja syntinen nainen saivat Jeesuksen silmissä armon. He myönsivät syntisyytensä ja kaipasivat anteeksiantoa. Juuri heidän kaltaisiaan Jeesus tuli pelastamaan. Hän tuli etsimään kadonneita, pois poikenneita, sorrettuja ja hyljeksittyjä.
Sellaisena minäkin sain tulla Jeesuksen luo. Ihmiset tuomitsivat minua eri tavoin ja syystäkin syyttivät. Kristus veti minua vastustamattomasti puoleensa. Koin, kuinka hän rakasti minua kaikesta huolimatta. Hän ymmärsi, oli myötätuntoinen ja hyväksyi. Hän oli kaikkien syyttäjien vastapaino.
Siitä on aikaa ja minullekin tekisi hyvää uudistua uskossani ja päästä ensirakkauteen. Mutta olen huomannut, että uskossa eläminen vaatii monella tapaa määrätietoisuutta, lujaa vakaumusta, kykyä uudistua ja kasvaa hengellisesti. Olen huomannut, ettei se kaikilta onnistu. Hyvien tekojen illuusio vaanii uskoon tulleita. Liian monet saarnamiehet vielä lisäävät vaatimuksia, nostavat rimaa, ruoskivat seurakuntalaisia, syyttävät epäonnistujia. Jotkut jopa kulkevat suurennuslasin kanssa etsimässä jotakin tekosyytä, jonka perusteella voisivat tehdä tyhjäksi hyvänkin vaelluksen.
Haluaisin siis sanoa: uskossa kasvaminen ei tapahdu omasta ponnistelusta, kuvitellusta pyhittymisestä tai mistään. Jos on saanut pääsylipun taivaaseen, sen voi säilyttää hyvässä sydämessä, vilpittömässä uskossa ja luottamuksessa Jumalan armoon Kristuksessa. Kasvua ja eteenpäin menoa tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Yleensä kyllä tapahtuu, mutta hyvin hitaasti ja huomaamatta, mitään kerskaamista siinä ei ole. Joka päivä vain jätämme itsemme Jumalan armon varaan.
Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Kol.1:12, Matt.19:16, 1.Kor.1:18, (Luuk.18:13), (Joh.8:11), Ef.2:8-9 KR38.
