Kun koen itseni vainotuksi, maahan painetuksi, lyttyyn haukutuksi, silloin voin syystä, aina ja kaikissa tilanteissa kysyä itseltäni: onko tämä vaino, jota koen, minun omien tunteitteni tuottamaa vai onko se todellista? Jokainen ihminen on tiukassa paikassa vainoharhainen – ainakin vähän. Sitten tulee vielä vainoharhaisuuden kumppaniksi itsesääli ja ne yhdessä saavat minut tuntemaan itseni kurjaksi – viattomaksi kärsijäksi eli marttyyriksi – pahan maailman keskellä.
Mutta usein on niin, että vaikka kuinka tutkin itseäni ja motiivejani ja yritän siistiä mielestäni pois kaiken vainoharhaisuuden sisäisellä pölynimurillani, jonka nimi on ”terve todellisuuden taju”, huomaan sittenkin, että Saatana vihaa minua. Loppujen lopuksi huomaan erittäin suurella varmuudella, että saatana on olemassa ja vihaa minua. Se on myös onnistunut tartuttamaan vihansa moneen ihmiseen.
Tämä kaikki on ajoittain masentavaa. Olen neuvoton ja ymmälläni. Heikkouden tunne, jota koen, on syvempi kuin haluaisin, eikä Paavalikaan aina vakuuta minua heikkouden eduista. Pyhä Henki on kuitenkin Puolustaja. Huomasin sen eilen. Hän puhuu vähän, mutta asiaa. Hän kysyi minulta: ”Luuletko, että Saatana vihaa sinua syyttä?”
Päiväni oli pelastettu. Mitään muuta en tarvinnut. Jihuu, olisin voinut hypätä kattoon!
2.Kor.13:4, (2.Kor.12:10)
