Jumala puhuu minulle joskus unien kautta. Eräässä unessa katselin tuntemani veljen tekemää asuinhuonetta. Ihmetellen katselin sitä, kun en ollut ollenkaan selvillä siitä, että hänellä oli sellainen rakennusprojekti meneillään. Kaikki oli tehty kauniisti puusta. Keittiön kaapistot olivat kaunista lakattua puuta, jossa tummat ja vaaleat sävyt vaihtelivat. Lakattu puu hallitsi kaikkialla näkymää. Työn jälki oli taitavaa, vaikka ei aivan virheetöntä. Muistaakseni samassa unessa oli toinen katkelma, jossa katselin erästä toista miestä, joka tuli paikalle autollaan. Huomioni kiinnitti hänen autonsa, sillä sen kori oli myös puusta tehty. Auton kori oli koottu hyvin taitavasti veistetyistä kaarevista muodoista ja sen pinta muistutti parkettia.
Herättyäni mietin tätä puusta rakentamista, sillä molemmat miehet tunnistin uskoviksi. Etsimättä tuli mieleeni Raamatun kohta: Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi. 1.Kor.3:11-15.
On selvää, että kenenkään ei tarvitse rakentaa puusta, heinistä tai oljista, vaan jokainen voi rakentaa kullasta, hopeasta tai jalokivistä. Miten oikein pääsemme tähän?
Maailmassa asioita mitataan niiden koon mukaan. Maailma arvostaa sellaista, mikä on isoa ja komeaa. Maailmalle on määrä ja koko tärkeämpiä kuin laatu. Joskus nämä maailman arvot siirtyvät hengelliseenkin elämään ja ihmiset alkavat odottaa Jumalan palvelijoiltakin, että nämä olisivat ”jotakin suurta”. Heidän täytyy osoittaa suuruutensa olemalla kuuluisia. Ihmiset edellyttävät, että henkilön pitää näkyä tiedotusvälineissä ja saada nimeä. Mitä enemmän ihmisten pokkurointia jonkun ympärillä on, sitä ”suurempi” Jumalan mies (tai nainen) hän on olevinaan. Onko todella näin?
Jos meidän pitää rakentaa kullasta, hopeasta tai jalokivistä, silloin olemme tekemisissä enemmän laadun kuin määrän kanssa. Pieni määrä jalometallia on arvokas kimpale ja jalokiviä tuskin kovin isoja maailmassa onkaan. Mitä arvokkaampaa materiaa käytämme, sitä pienempää kohdetta rakennamme. Aivan samoin on uskon laita: kun rakennat jalometallista tai timanteista jotakin kestävää, työsi aikaansaannos ei näytä maailman silmissä miltään. Jumalalla yksin on vaaka, joka punnitsee. Jumalalla yksin on tuli, joka koettelee. Jos tavoittelet kuuluisuutta ja mittaat hengellistä työtäkin vain näkyvyys- tai näyttävyysmittareilla, et koskaan jaksa keskittyä tekemään kultasepän työtä.
Jeesus ei tavoitellut ihmiskunniaa eikä jaksanut suurten ihmisjoukkojen keskellä kauan olla. Hän vetäytyi aina yksinäisyyteen. Hän tarvitsi Jumalan voiman, ei hän tarvinnut ihmisten suosiota. Jeesus ei rakentanut puusta ja heinistä, vaan hän rakensi jotakin paljon kestävämpää. Kuuluisuus oli hänelle haitta, ei etu.
Rohkaisen siis sinua, joka panostat laatuun. Ole siunattu, sinun työsi on tulenkestävää. Se ei näytä aina miltään, mutta juuri siksi se onkin kestävää. Jatka vain, sinä saat kerran palkan – sinun työsi ei pala poroksi. Sinä olet valinnut hyvän osan kuin Betanian Maria eikä sitä oteta sinulta pois. Kun suuret rakennelmat sortuvat, sinun pienet korusi arvioidaan suuriksi aarteiksi. Ne ovat kultaa ja hopeaa ja täynnä säihkyviä kiviä. Kerran ne vetävät katseita puoleensa, vaikka ne nyt jäävät piiloon. Sinun työsi säilyy halki ikuisuuden.
Mutta kuka kestää hänen tulemisensa päivän, ja kuka voi pysyä, kun hän ilmestyy? Sillä hän on niinkuin kultasepän tuli ja niinkuin pesijäin saippua. Mal.3:2 KR33.
