Neptunus ja sen kuu Triton. Ihmeellisiä tekoja sinä teet, Herra. Niiden määrää en minä tunne. Joskus vain ihmettelen: miksi heitit minut näin kylmään maailmaan? Kuva: NASA
Tarkoitukseni on antaa vertaistukea niille, jotka kärsivät samantyyppisestä traumasta kuin minä. Traumaterapiaa tähän ongelmaani en ole saanut kuin itseltäni ja luulen, että muutkin tästä kärsivät ovat ongelmansa kanssa yksin.
Niin, olen asunut joitain vuosia Raumalla, mutta synnyin Ikaalisissa. Syntymäpaikakseni on kuitenkin merkitty Kihniö, eikä tätä väärää tietoa ole ollut mahdollista oikaista myöhemmin mitenkään. Rauma on sikäli tärkeä paikkakunta elämässäni, että tulin siellä uskoon – uudestisynnyin.(Tämä on tosin opillisesti moniselitteinen asia, sillä uudestisynnyin elävään uskoon jo lapsena, 10-vuotiaana, ja periaatteessa uskoni uudistuminen maailmassa harhailun jälkeen ei ollut uudestisyntymistä, vaan palaamista uskon tielle.)
Kärsin traumasta, joka liittyy varhaislapsuuteen, aivan vauvaikään. Äitini toivoi kovasti saavansa tytön kahden pojan jälkeen, mutta joutui pettymään. Ehkä hän ei sen vuoksi jaksanut hoitaa minua ihan parhaalla mahdollisella tavalla tai hänellä oli muita hermostumisen aiheita, koskapa kärsin oireista, jotka psykiatrian mukaan johtuvat äidin väkivaltaisuudesta. Ehkä sana ”väkivaltaisuus” on turhan voimakas, sillä tyly kohtelu voi olla myös ”henkistä” laatua: ruokkimatta jättämistä, vihaisia sanoja tai sanattomuutta, hellyyden puuttumista tai jotakin muuta kovakouraisuutta. Äidin tunnekylmyys varmasti välittyy vauvalle kohtalokkain seurauksin. Joskus vauvaikäisenä koettu tapaturma voi aiheuttaa trauman.
Tällä oireyhtymällä, jota nimitän traumaksi, saattaa olla tarkempi lääketieteellinen nimi, mutta itse nimitän sitä termillä ”kehtoon rikotut”. Ei-toivottuja lapsia on monenlaisia ja he kärsivät oireista, jotka ovat saaneet varhaislapsuudessa. Ne, jotka ovat tässä tarkoittamallani tavalla ”kehtoon rikottuja”, eivät käsitykseni mukaan yleensä itse tiedosta koko ongelmaa, koska muistitiedon varassa ei voi diagnoosia tehdä, eivätkä äidit yleensä kerro tämänkaltaisista asioista lapsilleen. Oikea diagnoosi yleensä löytyy vain oireiden perusteella. Itse olen saanut valaistusta asiaan elämäni pahimman painajaisunen kautta, jossa sain uudestaan kokea vauva-aikaisen hylkäämiseni.
Pieni lapsi, vauvaikäinen, suojautuu äidin tylyä kohtelua vastaan sulkemalla mielensä ja keskittymällä omaan sisäiseen maailmaansa. Hänelle kehittyy ns. dissosiaatiohäiriö. Dissosiaatiohäiriö voi kuitenkin ilmetä hyvin monilla tavoilla, mutta minun kohdallani se merkitsee, että voin olla hetkittäin poissaoleva, eräällä tavalla ”itseeni eksynyt” muiden seurassa enkä kuule enkä näe, mitä ympärillä tapahtuu. Kyseessä on eräänlainen henkisen tason ”narkolepsia”.Tämä voi olla aika harmitonta, mutta jos sitä ei hallitse, on se hyvin kiusallista esim. työpaikan palavereissa, kun joku herättää tällaisen ”nukahduksen” jälkeen kysymällä: ”Simo, mitä sinä olet tästä mieltä?” On kiusallista, kun ei tiedä yhtään, mistä on keskusteltu. Paha mennä kysymään: ”Ai,mistä nyt oikein puhutaan?” Dissosiaatiohäiriö voi aktivoitua pienestä stressistä, varsinkin ihmissuhteiden jännitteistä.
Jos joku kärsii masennuksesta tai syrjäytymisestä ja hänellä on ihmissuhdeongelmia ja erityisesti puutetta läheisistä ihmisistä, on mahdollista, että hän kärsii samasta traumasta kuin minä. Uskon, että tämä trauma on myös useiden itsemurhien taustalla. On varmaa, että se aiheuttaa itsetuhoisuutta. Käsitykseni mukaan kaikilla esiintyy erilaisia paniikkihäiriöitä. Yleinen seuraus tämänkaltaisesta traumasta on aina vähintäänkin huono itsetunto. Huonosta itsetunnosta puhutaan yleisesti ja vähän kaikilla tuntuu olevan sellainen. Mutta tässä tapauksessa ongelma on vakava. Vaikka se yleensä painuu alitajuntaan eikä sellaisenaan tule esiin, pulpahtaa se pintaan silloin, kun sosiaalista rohkeutta ja tervettä itsetuntoa todella tarvittaisiin. Tällainen tilanne on esimerkiksi ihastuminen vastakkaiseen sukupuoleen.
Olen nuoruudessani ollut ihastunut varmaan reilusti yli kymmenen kertaa, mutta joka kerta tilanne on ollut itselleni problemaattinen, koska olen tuntenut itseni samalla sata kertaa huonommaksi kuin normaalisti. Koen olevani kamalin kaikista ihmisistä enkä uskalla ajatellakaan, että voittaisin omakseni ihastukseni sydämen. Yleensä en ole edes uskaltanut ilmaista tunteitani, mutta joskus tunteeni ovat paljastuneet vahingossa tai tahattomasti. Yleensä ainoa reaktio on ollut eräänlainen pakoreaktio. Samoin kuin vauvana, kun ei oma äitikään vastannut läheisyyden kaipaukseeni ja jouduin pakenemaan sisäiseen maailmaani, ainoa vaihtoehto on nytkin kääntää selkänsä ja lähteä eri suuntaan – jonnekin pois.
On selvää, että ihmiset kummastelevat tällaista eivätkä ymmärrä alkuunkaan, mistä on kysymys. Tästä kärsivät ihmiset päätyvät muita useammin naimisiin ystävänsä kanssa – kuten minäkin. Se ei tarkoita, ettei suhteessa olisi romanttisia tunteita, ne vain tulevat jälkijunassa.
Asioilla on taipumusta tulla näkyviksi ja pintaan tavalla tai toisella. Raamatussa kerrotaan naisesta, joka oli koukistunut eikä kyennyt oikaisemaan selkäänsä. Sanotaan, että hänellä oli ”heikkouden henki”. Olen melko varma, että kyseessä oli – paitsi skolioosi – traumaattisen huono itsetunto, joka tuli näkyviin hänen kumarassa olemuksessaan. Tämä antaa tietysti samalla toivoa meille kehtoon rikotuille, että Jeesus voi parantaa meidät niin fyysisistä vammoista kuin sisäisistä sielun traumoista.
Haluan siis rohkaista sinua, jos missään määrin kärsit vastaavasta traumasta. Jumala näkee sinun sisimpääsi ja tietää sinun ongelmasi. Hän on oikeudenmukainen tuomari ja varsinkin hän on sitä silloin, kun ihmiset syyttävät sinua asioista, joille et voi mitään. Kristukseen turvautuminen on toimiva vaihtoehto ja häneltä saa aina terapiaa, vaikka yhteiskunta ei sitä suinkaan tarjoa. (Vain harvat ovat saaneet edes maksullista hoitoa tällaiseen traumaansa.)
Jumalaan luottaen voimme mennä rohkeasti eteenpäin ja lukemalla Jumalan sanaa kehittää sisäistä itsetuntoamme terveempään suuntaan. Lannistuminen ja epäusko ovat aina haavoittuneessa sielussamme kotonaan. Sen vuoksi Jumalan sanan lääkettä on otettava päivittäin ja kehitettävä positiivista asennetta. Jos äitimme ei ole meitä rakastanut, voimme löytää kuitenkin seurakuntaäidin, joka rakastaa. Jos emme löydä sitäkään, voimme kuitenkin luottaa siihen, että mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta (Room.8:38-39).
