hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.
Sama koskee kaikkia teitä: se, joka ei luovu koko omaisuudestaan, ei voi olla minun oppilaani.
Aikoinaan, kun Israelille valittiin ensi kertaa kuningasta, profeetta Samuel varoitti israelilaisia tähän tapaan: Nämä oikeudet kuuluvat kuninkaalle, joka hallitsee teitä: Hän ottaa teiltä poikanne ja tekee heistä sotilaita vaunujoukkoihinsa ja ratsuväkeensä, panee jotkut juoksemaan vaunujensa saattomiehinä ja tekee toisista tuhannen miehen ja viidenkymmenen miehen päälliköitä, tai hän teettää heillä omia kyntö- ja korjuutöitään sekä valmistuttaa itselleen sotatarvikkeita ja vaunuvarusteita. Myös tyttärenne hän ottaa teiltä hajuvoiteiden valmistajiksi, keittäjiksi ja leipojiksi. Hän ottaa teidän parhaat peltonne, viinitarhanne ja oliivilehtonne ja antaa ne omalle väelleen. Hän kerää veroina kymmenykset peltojenne ja viinitarhojenne sadosta ja antaa ne hoviherroilleen ja väelleen. Teidän parhaat orjanne ja orjattarenne, härkänne ja aasinne hän ottaa ja teettää niillä omia töitään. Hän kerää veroina kymmenykset lampaistanne ja vuohistanne, ja te itsekin joudutte hänen orjikseen. Silloin te nostatte hätähuudon kuninkaanne vuoksi, jonka olette itsellenne valinneet, mutta sinä päivänä Herra ei vastaa valitukseenne.
Jumalan Poika, Jeesus Kristus, on uskomme mukaan Jumalan valtakunnan hallitsija ja Israelin kuningas. Antautuessamme palvelemaan häntä, olemme hänen orjiaan. Niinpä meillä ei ole paljonkaan itsenäistä sananvaltaa mihinkään, vai?
Näennäisesti menetämme sen riippumattomuuden, johon olemme länsimaisina ihmisinä tottuneet. Vai onko tämä vanhan liiton tyyliä? Saammeko uudessa liitossa parempaa kohtelua?
Uskoisin, että voimme iloisin mielin palvella, sillä edut, joita saamme, ovat vertaansa vailla. En ihaile yksinvaltiutta, sillä näissä oloissa maan päällä demokratia on paras hallintamuoto. Mutta ylösnousemuselämässä olosuhteet muuttuvat ja ihmisen mielikin muuttuu. Nyt jo saamme pienimuotoisesti harjoitella Jeesuksen seuraamista ja sen myötä opettelemme luopumaan omastamme. Luovumme rahasta, annamme pois milloin mitäkin: ystäviä, maineemme, puolisomme, terveytemme, kaikkein läheisiämme – menetykset voivat olla tosi kipeitä ja niistä toipuminen raskasta ja pitkäkestoista. Kamppailussa voi olla hyväkin puolensa: Jumalan lupaukset alkavat merkitä paljon. Taivastoivosta voi tulla sielun ankkuri. Jumalan sanan tarjoama lohtu muodostuu elintärkeäksi ja sillä tavoin saamme valmiutta lohduttaa muitakin.
Hän rohkaisee meitä kaikissa vaikeuksissamme, jotta häneltä saamamme rohkeuden turvin voimme rohkaista muita vaikeuksiin joutuneita.
Olkaamme siis valmiita siihen muutokseen, mihin Jumalan henki meitä johdattaa. Hän muuttaa meitä itsekeskeisiä ihmisiä vähitellen Kristuksen palvelijoiksi kasvattaen meistä ihmisiä, jotka antavat aina parhaansa eivätkä tyydy keskinkertaisuuteen. Mitä leväperäistä meissä vielä onkin, sen hän haluaa kitkeä meistä pois. Emme silti ryhdy suorittajiksi, vaan turvaudumme Jumalan armoon, kun tiedämme, että evankeliumi kantaa keskeneräisen ihmisen esteiden yli. Pyhä Henki on kanssamme ja rohkaisee meitä aina, kun oma puutteellisuutemme meitä masentaa. Tiedämme, että paras tulos syntyy siitä, että meidän omat ponnistelumme punotaan yhteen Jumalan voiman kanssa.
Luuk.14:33 UT2020, 1.Sam.8:11-18, (Vrt.1.Kor.7:22), 2.Kor.1:4 UT2020.
Copyright © 2023 Simo Papunen
