Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi. Näin Jumala on osoittanut vanhurskautensa. Pitkämielisyydessään hän jätti menneen ajan synnit rankaisematta, mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen.
Katselin nopealla seulonnalla Raamatun sisältöä. Menetelmänä käytin yksinkertaista sanahakua (huomioiden suomen kielen taivutusmuodot). Sana ”lunastus” esiintyy noin kahdessatoista prosentissa Raamatun kirjoista. Vastaava esiintyvyys on sanalle ”sovitus” noin kaksikymmentä prosenttia ja sanalle ”pelastus” noin kuusikymmmentäkuusi prosenttia. Karkeasti voidaan päätellä, että Raamattu sisältää muutakin asiaa kuin näitä evankelistan sanavarastoon kuuluvia käsitteitä. On luonnollista, että evankelinen usko korostaa Kristuksen pelastustyön merkitystä. Samaan hengenvetoon voisi sanoa, että uskoville annetun opetuksen tulisi olla monipuolisempaa. Jos väitetään, kuten olen kuullut omin korvin, että mikäli sananjulistaja ei ota esille sovituksen sanomaa, hän on kelvoton julistaja – silloin vedetään ehkä vähän mutkat suoriksi. En haluaisi ainakaan itse kaventaa Raamatun sanomaa liian kapeaksi enkä ainakaan ruoskia ihmisiä parannukseen vain siksi, että sovitus on niin keskeistä.
Sovitus, jonka Jeesus sai aikaan, antaa meille mahdollisuuden saada syntimme anteeksi. Tätäkään ei pidä liiaksi kaventaa, koska syntiäkin on niin monenlaista. On yleistä ja omakohtaista, on vakavaa ja vähemmän vakavaa, on tahallista ja tahatonta. On tuskin olemassa tekoa, jota ei saisi anteeksi, mutta jotkin teot hipovat rajaa. Tuskin on viisasta alkaa kolkutella rajoja. Entä anteeksiantaminen? Ehdoitta vai parannuksen ehdolla?
Yleisesti ajatellaan, että pitäisi voida aina antaa anteeksi kaikki ne vääryydet ja loukkaukset, joita joudumme kestämään. Mutta pitäisikö voida antaa anteeksi ilman anteeksipyyntöä? Ilman parannusta?
Jokainen voi kohdaltaan miettiä tätä, mutta itse olen sitä mieltä, että sovitus ei automaattisesti astu voimaan, vaan ihminen joko ottaa anteeksiannon vastaan tai ei ota. Yleisellä tasolla sovituksen todellisuudessa elämistä sanotaan uskoksi. Sen Paavali ilmaisi selkeästi tämän tutkistelun johtoajatuksessa: hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.
Emmehän halua, että Jeesuksen kalliilla verellä ostettu sovitus jää meidän kohdallamme turhaksi? Emme tietenkään halua hukata näin arvokasta lahjaa, vaan tartumme siihen kaksin käsin. Sitä samaa asennetta rukoilemme sille ihmiselle, joka on loukannut meitä.
Kuinka sitten me voisimme välttää rangaistuksen, jos emme pidä arvossa sitä suurta pelastusta, jota itse Herra ensimmäisenä julisti?
Vaikka evankelistan maailma on vähän kapea, jokaisella evankelistalla on Jumalan antama kutsumus julistaa sovitusta Jeesuksen veressä ja vetää syntisiä pelastukseen. Voimme kunnioittaa sitä työtä ja keskittyä sitten omaan kutsumukseemme, mikä se onkin. Kutsumuksemme voi olla hyvinkin erilainen kuin evankelistalla, mutta jos kutsumme on aito, emme murenna Kristuksen seurakunnan evankelista pohjaa. Seurakunta on uudestisyntyneiden yhteisö, joka lepää Kristus-kalliolla. Seurakunta on kaikessa moninaisuudessaan sovituksen tulosta, verellä lunastettuja ihmisiä, jotka ovat pelastuneet Kristuksen ristin työn ansiosta.
Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.
2.Kor.5:18, Room.3:25-26, Hepr.2:3, 1.Piet.1:13.
