Te ette pitäneet minua pyhänä kansan edessä silloin, kun annoitte veden virrata kalliosta.
Olemme tottuneet käyttämään sanaa ’pyhä’ niin että tuskin koskaan sen enempää pysähdymme miettimään, mitä se tarkoittaa. Sukututkimusharrastus pani minut miettimään, miksi ruotsinkielisissä nimissä on niin usein hel-tavu alussa – Helsten, Helqvist, Hällström? Totesin, että päinvastoin kuin englannin kielessä ruotsin kielessä Hell (tai Häll) tarkoittaa pyhää. Sama asia paikannimissä. Historioitsijat katsovat, että ennen kristinuskon tuloa jokin oli pyhä paikka, sillä kivillä ja järvillä ja muilla luontokohteilla oli sielu pakanallisen uskomuksen perusteella ja niitä pidettiin pyhinä sen vuoksi. Käytännössä tämä tarkoitti, että sellaiseen kohteeseen ei saanut koskea millään työkalulla eikä vahingoittaa sitä mitenkään. Kyseessä oli tavallaan senaikainen luonnonsuojelu ja luontokohteiden rauhoittaminen. Jokin komea siirtolohkare oli pyhä eikä sen kylkeen voinut tehdä nuotiota tai edes kiivetä sen päälle. Järvi oli pyhä eikä sitä saanut saastuttaa millään jätteellä. Puu oli pyhä, joten sen kaatamista ei voinut edes kuvitella. Kun mietin näitä, pyhä-käsite sai myönteisen sävyn eikä ollut pakko ajatella asiaa uskonnollisesti.
Kristillinen käsitys pyhästä on tietysti vähän toisenlainen, mutta samojakin piirteitä on. Kun Jumala halutaan pitää pyhänä, se tarkoittaa, että emme koske jumalakuvaan millään väärentävällä tavalla. Haluamme, että Jumala on koskematon, hän on oman ilmoituksensa (Raamatun) mukainen, hänen ominaisuutensa näkyvät hänen alkuperäisessä sanassaan, minkä hän on itse itsestään puhunut. Jos hän on jotakin sanonut, asia on ’niin ja aamen’ – siihen ei ole mitään lisättävää eikä siitä voi ottaa mitään pois. Tänä päivänä voimme kunnioittaen muistaa erästä suomalaista, joka piti Jumalan väärentämätöntä sanaa arvossa – Mikael Agricolaa!
Kun Jumala käski Moosesta ja Aaronia puhumaan kalliolle, jotta vesi lähtisi virtaamaan, ei hän tarkoittanut, että kalliota pitäisi lyödä. Aiemmin niin tehtiin, mutta nyt oli uusi menetelmä. Tämän voi kai tiivistää näin: Vanhassa liitossa lyötiin, uudessa liitossa puhutaan kauniisti. Niinpä kun evankeliumia julistetaan, ei ole syytä haukkua kuulijoita ja syyttää heitä – ainakaan puheen painopiste ei saisi olla syyllisyyden virittämisessä – vaan evankeliumin tulisi olla ilosanoma. Evankeliumin tulisi olla raikasta, virtaavaa vettä, helpotus janoon, ei mikään loputon häpeän tunne kuhmu päässä.
Voi, kunpa Suomessakin evankeliumin julistus olisi tätä iloa ja positiivisuutta tulvillaan, sillä suomalaiselle sielulle on tyypillistä olla alemmuuden tuntoinen ja valmiiksi syyllinen. Lyöntejä eivät nämä lyödyt ihmiset enää enempää kaipaa.
Pitäkäämme siis Jumala pyhänä eli noudattakaamme hänen ohjeitaan, kun julistamme evankeliumia. Emme saa esittää Jumalaa ankarana ja vihaisena, jos kerran hän on lempeä ja armollinen. Syntiset ihmiset tietävät kyllä sisimmässään oman kelvottomuutensa, siksi julistuksen on syytä tuoda esiin Kristuksen sydän. Hän kutsuu meitä syliinsä kokemaan rakkautta ja hyväksyntää, anteeksiantoa ja lohtua. Hän kutsuu meitä juomaan sitä elävää vettä, joka sammuttaa janon.
Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.
Ilm.21:6, 4.Moos.27:14, Joh.4:14.
