Herra on minun voimani ja kilpeni, häneen minä luotan. Minä sain avun, ja minun sydämeni riemuitsee, minä laulan ja ylistän Herraa.
Sana kehottaa meitä auttamaan avun tarpeessa olevia, mutta paljon enemmän se korostaa, että Herra auttaa suoraan sitä, joka häneen turvaa. Kristilliseen uskoon liitetään usein sellainen luonnetyyyppi, joka on aina tarjoamassa apuaan. Rukousavusta on tullut eräänlainen hoivaamisen muoto. On ihmisiä, jotka käyttävät hyväksi tarjolla olevaa hoivaa ja valittavat milloin mistäkin, joskus ihan pikkuvaivoista. Ihan kuin heidän sielunelämänsä kaipaisi takaisin äidin syliin ja ovat valmiita hoivaa hankkiakseen keksimään kaikenlaisia vaikeuksia itselleen tai suurentelemaan olemassa olevia ongelmiaan. Tällaisen ihmisen vakioratkaisu on aina muiden apuun turvautuminen.
Oman elämänsä kurjuuden itkemisestä voi tulla lääke – tehoton, mutta saatu lohdutus ja paijaaminen tuottavat mielihyvää edes vähän. Joillekin kehittyy toisten paijaamisen tapa tämän valittamisen peilikuvaksi – syntyy auttamissyndrooma. Esirukouksesta voi tulla loputon työmaa. Joudumme ikään kuin kaatopaikalle, jonne kipataan ihmisten murheita kuormakaupalla. Jotkut siellä pöyhivät niitä työkseen samaan tapaan kuin jotkut pöyhivät kaatopaikkoja löytääkseen roskan seasta rahan arvoisia aarteita.
Onhan esirukouksella arvonsa, mutta arvonsa on myös omalla kutsumuksella. Ihminen ei voi useinkaan huolehtia kaikin voimin muista ja samaan aikaan toteuttaa omaa elämäntehtäväänsä. Auttamissyndrooma sairastuttaa. Opetuslapselle on tarpeellista oppia palvelemaan, se on lähtökohta. Omaishoitajaksikin voi päätyä Jumalan tahdosta. Epäitsekäs itsensä unohtaminen on joskus sankarillista, mutta pitkän päälle se voi olla näännyttävää. Jos oma kutsumus on muiden auttaminen, kuten diakoniassa usein on, pitää huolehtia tasapainon säilymisestä, jotta ei polta kynttiläänsä molemmista päistä. Pitää antaa aikaa itsellekin ja panostaa omaan hyvinvointiin.
Hän sanoi heille: ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää.” Ihmisiä näet tuli ja meni koko ajan, eivätkä opetuslapset ehtineet edes syödä.
On osattava panna sivuun se omantunnon ääni, joka syntyy liiasta tunnollisuudesta. Samoin on pidettävä loitolla autettavien syyllistävät kommentit, kun vetäydytään välillä omaan rauhaan. Pitää muistaa, että emme ole vastuussa muiden onnellisuudesta. Minun vähät voimavarani eivät ole tarkoitetut siihen – Jumalalla on riittävät voimavarat auttaa, nostaa ja kantaa, siunata ja lohduttaa, antaa iloa ja riemua. Hän on onnellisuuden lähde – ainoa varma ja luotettava avun lähde.
Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.
Ps.119:50, Ps.28:7, Mark.6:31, Hepr.4:16.
