Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonittelunhalusta, epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä vankeudessani. Mutta ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei.
Paavali oli huolissaan muiden sananjulistajien motiiveista ja siihen huoleen on tietysti aihetta nykyäänkin. Mutta mielessäni on tällä kertaa erilaiset saarnatyylit tai paremminkin se, minkälaiseen uskon sisältöön julistajat keskittyvät.
Helluntaiherätyksessä totuin kuuntelemaan raamattutunteja, joiden sisältö oli hyvin tietokeskeistä. Tavallaan pyöriteltiin uskonoppia koko ajan. Tämä tietopohjainen uskon puiminen taitaa olla vallalla edelleen monilla tahoilla, vaikka olisi jo aika monipuolistua. Jos usko on lojaaliutta Kristukselle ja valmiutta toteuttaa elämässään hänen suunnitelmaansa, tarvitaan toki koko ihminen peliin. Tapana on sanoa, että tarvitaan sydän mukaan, pelkkä järki ei riitä. Tarvitaan siis tunteet, mutta tarvitaan myös tahto. On vaikea sanoa, onko saarnatyyli tässä tapauksessa tunnepohjaista julistusta vai onko se uskonhenkistä – miten sitä luonnehtisi? Mitään akateemista esitelmöintiä se ei ainakaan ole – eikä liioin raamattuviihdettä.
Ainakin uskaltaisin sanoa, että pitäisi ottaa mukaan ne elementit, jotka uuden liiton mukaisessa uskossa ovat tärkeitä: totuus, määrätietoisuus, vakaumuksellisuus ja profeetallisuus. Ehdottomasti tarvitaan Pyhän Hengen innoitus ja voitelu, jotta päästään hyvään tulokseen. Kun julistaja saarnaa Hengen innoituksessa, ei hän jakele pelkkää tietoa – hän jakaa Pyhän Hengen voitelussa Jumalan sanaa. Hän ei koko ajan keskity oppiin eikä vaadi lain kirjaimen noudattamista. Hän ei latele sääntöjä ja normeja ja moraalisia uhkavaatimuksia, saati korosta oman kirkkokuntansa tärkeyttä. Hän tuo esiin Jumalan evankeliumin armon hengessä. Hän keskittyy Jeesuksen persoonaan ja hänen tekemiinsä ihmeisiin. Myös hänen kärsimykseensä ja sen merkitykseen – Jumalan rakkauteen.
Julistuksen päämääränä ei ole ainoastaan syntisten pelastuminen, vaan myös uskoon tulleiden kasvaminen. Eihän kukaan ikinä toteuta omaa taivaallista kutsumustaan, jos ei ensin kasva uskossa aikuiseksi. Sitä varten kunnollisen opetuksen jakaminen on seurakunnassa tärkeää, kunhan opetus ei keskity vain tiedolliseen sisältöön. Uskonnon opetuksesta koulussa jäi minulle hauska muisto, kun meiltä tentattiin Paavalin lähetysmatkoja. Melkein piti osata kartalta näyttää, missä Paavali kulki milloinkin. Hauska muisto siksi, että se kuvaa niin hyvin ihmisjärjen eksymistä epäolennaisiin asioihin. Paavalin matkoillaan pitämät saarnat ovat tuhat kertaa olennaisempia kuin hänen matkareittinsä.
Rohkaisen siis itse kutakin etsimään julistusta, joka huomioi koko ihmisen, koko hengellisen elämän laidasta laitaan ja valmistaa kuulijaa hengelliseen kasvuun, jotta hän voi olla valmis siihen elämäntyöhön ja kutsumukseen, jonka jokainen on Jumalalta saanut. Siihen olen omalla vaatimattomalla tavallani pyrkinyt, vaikka myönnän, että en ole (karismaattisuudestani huolimatta) kauhean karismaattinen henkilö enkä osaa tartuttaa innostustani muihin niin kuin haluaisin. Lainaanpa vaihteeksi apostoli Johannesta:
Pysyköön siis teissä se, minkä jo alussa olette kuulleet. Jos se, minkä olette kuulleet alusta asti, pysyy teissä, tekin pysytte Pojassa ja Isässä.
2.Tess.2:15, Fil.1:17-18, 1.Joh.2:24.
