Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.
Itsensä hyväksyminen olisi monille suuri harppaus elämäntaidossa. Näemme nykyään median kautta monenlaisia ihmisiä ja meillä on paljon tilaisuuksia kateuteen. Koemme olevamme epäonnistuneita surkimuksia, paljon mitättömämpiä kuin haluaisimme. Olemme kateita muille ja tyytymättömiä osaamme. Filosofien ikivanha kysymys saattaa vaivata: Miksi minä olen minä enkä joku muu? Tunnustan: haluaisin olla joku muu!
Näin lyömme päätämme seinään, emme pääse eteenpäin. Oikeastaan olemme suuren ihmeen äärellä, kun pohdimme minuutta. ”Minä olen” on Jumalan nimi ja se tosiasia, että myös ’minä olen’, on yksi Jumalan ihmeistä. Hän on todella tehnyt minusta oman kuvansa. Yhdessä toisten kanssa heijastan Jumalan olemusta. Yksinäni en voi tuoda esiin Jumalan persoonan koko rikkautta, mutta yhdessä toisten kanssa edustan Jumalan suurta salaisuutta, nimittäin seurakuntaa: Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.
Näitä pohtiessani saatan vähitellen tervehtyä huonommuudestani. Olen pieni osanen jossakin suuremmassa kokonaisuudessa. En ole epäonnistunut, pois heitettävä jätepala, vaan olen omalla paikallani merkityksellinen. Minun ei tarvitse heittäytyä narsistiksi ollakseni jotakin, sillä Jumala loi minut tähän – ihmiseksi. Hän antoi minun kuulla pelastukseni evankeliumin, joka nostaa minut uuteen merkitykseen: Kristuksen rumiin jäseneksi.
Turha minun on piinata itseäni kadehtimalla toisia, muka parempiosaisia, muka merkityksellisempiä. Tai kadehtia kauniita, rikkaita, kuuluisia. Ei, päinvastoin: voin olla kiitollinen tässä vaatimattomassa roolissani, tällaisena tavan tallaajana, köyhänä ja rumana, tyhmänä ja lahjattomana, sillä olenhan taivasten valtakunnan jäsen, kutsuttu korkeaan asemaan, josta Vapahtajani sanoo:
Tuokaa kaukaa minun poikani takaisin, maan ääriltä tyttäreni, tuokaa jokainen, joka on kutsuttu minun nimiini, jonka olen kunniakseni luonut, muovannut ja valmiiksi tehnyt.
Yhdessä Kristuksen kanssa olen arvokas, liitettynä hänen ruumiiseensa, ainutlaatuinen osa jotakin suurenmoista kokonaisuutta, joka kerran kirkkaudessa elää ja riemuitsee yhdessä. Puutteet ja viat, joita nyt näen itsessäni, katoavat näkyvistä, kun palapeli kerran kootaan ja lopullinen kuva hahmottuu.
Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.
1.Tim.6:6 KR38, Ps.139:13-14, Ef.1:23, Jes.43:6-7, 2.Kor.3:18.
