Hyvä on Herra! Iäti kestää hänen armonsa, hänen uskollisuutensa polvesta polveen. – Lisätköön Herra kansaansa, teitä ja lapsianne, polvesta polveen.
Nyt kun vietämme taas pyhäinpäivää, voimme muistella pois nukkuneita rakkaitamme. Emmehän me vainajia palvo, emmehän me heidän sielujaan nostata elävien keskelle, mutta me kunnioitamme isiä ja äitejä ja isovanhempia niin kuin neljäs käskykin kehottaa. Me tiedämme, että Jumala on ja hänelle kaikki elävät. Edesmenneet sukulaisemme ovat siellä tuonpuoleisessa ja heidän elämänsä jatkuu. Kohta olemme siellä yläilmoissa mekin. Emme harrasta lyhytnäköisyyttä, mikä tuntuu vaivaavan monia maailman ihmisiä. Heidän aikajänteensä ei tunnu koskaan yltävän tuonpuoleiseen asti. Jos jokin ei heti tapahdu, he lausuvat hätäisiä tuomioita – jotka menevät täysin metsään. Nahkurin orsilla sellaiset ihmiset saavat hävetä.
Tänä armon vuonna 2021 minulla on ollut tilaisuus löytää monia sukuni vanhoja valokuvia. Ne ovat olleet piilossa tähän asti erään sukuhaaran albumeissa. Sain tehtäväkseni selvittää, keitä kaikkia niissä kuvissa on. Moni henkilö jäi epäselväksi, mutta samalla löytyi kuvia sukulaisista, joiden kuvaa kukaan tässä suvussa ei ole ennen nähnyt. Minulle oli ehdottomasti tärkein noista uusista valokuvista kuva isoisästäni. Sattumoisin hänen kuolemastaan on kulunut pyöreät sata vuotta. Hän on jokseenkin laihan puoleinen, vanhimman veljeni näköinen, ei sellainen tukeva kuin isäni.
Isoisäni oli kunnon tilanomistaja, joka kunnosti vähän rempalleen menneen talon ja joutui vielä vanhoilla päivillään näkemään kansalaissodan päivät. Hän katsoi parhaaksi lähteä punaisten hallitsemalta alueelta turvaan valkoisten alueelle. Hän otti hevosensa mukaan ja autteli joissakin kuljetuksissa. Äidin puolen isoisäni oli punaisten puolella ja niinpä yhdistän nuo sotivat osapuolet oman kehoni sisällä ja pakotan heidät sopuisiksi. Nelisen vuotta isän isäni sai elää itsenäisen Suomen kansalaisena. Hän näki yhden lapsenlapsensa vauvana, mutta ei meitä muita, joita sentään on syntynyt toistakymmentä. Hänellä ei siis ollut arvonimeä ’vaari’ tai ’taata’ tai ’ukki’. Minä muistan, kuinka minulle sovitettiin ’vaaria’ aikoinaan, mutta sitten ensimmäinen biologinen lapsenlapseni tuli katsomaan minua, kun loikoilin sängylläni. Hän oli juuri oppinut kävelemään puita pitkin ja oppinut ensimmäiset sanansa. Muistan aina, kun hän siinä lähestyi minua horjuvin askelin sängystä tukea ottaen ja sanoi ’pappa’.
Muistot edesmenneistä sukupolvista ovat kuin henkinen tukiranka, joka osaltaan auttaa meidän sisäistä elämäämme pysymään ryhdissään. Jos sukulaistemme keskellä on ollut pyhiä, heidän muistonsa voivat tukea meidän hengellistä elämäämme. Lainaan tähän veljeni Heikin kirjoittamasta sukukirjasta otteen isosedästäni Kiiasta: ”Jo nuorena Kiia kiinnostui uskonnollisista asioista, hän hankki hartauskirjoja ja nuoruuden kokeilujen jälkeen myös raittiusaate oli lähellä hänen sydäntään. Hän osasi ulkoa pitkät pätkät Lutherin postillasta, ja saattoi taidollaan häpeään monet saarnamiehet, joita Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen puitteissa Papusella usein vieraili. Kiia oli myös hyvä laulamaan ja osasi koko virsikirjan ulkoa…”
Antakoon Herra sinullekin näitä siunauksia ja antakoon sinulle armon olla jättämässä niitä siunauksia jälkipolvillesi.
Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät.
Ps.103:17, Ps.100:5, Ps.115:14, (Luuk.20:38), Luuk.1:49-50.
