Wolfgang Simson: Farewell to idiotic house churches
Tähtijoukko NGC 3603. Kuva: ESA Hubble.
The Starfish Manifesto, ote sivuilta 451-452
Haluaisin sanoa muutaman sanan alkuaikojen kotiseurakunnista ja niiden kehityksestä maailmanlaajuisesti viime vuosina. Olen ollut (ja olen yhä) mukana rohkaisemassa kotiseurakuntien perustamisliikettä eri puolilla maailmaa. Olen ollut innostunut monista kotiseurakunnista, jotka ovat todella evankelioivia, voittavat aktiivisesti uusia ihmisiä mukaan, tekevät heistä opetuslapsia ja monistavat terveitä kotiseurakuntia.
Mutta on myös olemassa epäkypsiä ja jopa sairaita kotiseurakuntia. Niiden uskontunnustus voitaisiin kiteyttää seuraavasti ”Neljä on jo meitä, ei kaivata heitä” (”us four, no more”), jotka ovat pieniä siunaa-minua-kuppikuntia, muutaman hengen pyhiä(?) porukoita, jotka kokoontuvat vain toistensa tarpeita hoitelemaan, hengailemaan yhdessä ”lastenkin takia, ymmärräthän”.
Andy Zoppelt, joka asuu Floridan Fort Lauderdalessa ja on ollut mukana kotiseurakuntaliikkeessä yli 40 vuotta, voi puhua sekä kokemuksen rintaäänellä että sellaisella murtuneisuudella, jota tarvitsemme. Hän osoittaa muutamia tuloksia, joita kyseinen yksityisluontoinen uskonharjoitus synnyttää, kun se luo epäterveitä, epäapostolisia ja uskaltaisin jopa sanoa, idioottimaisia kotiseurakuntia. Hän toteaa:
Monet kotiseurakunnat, joissa olen vieraillut, ovat aika tyytyväisiä siihen, että ”meitä on jo neljä, lisää ei kaivata”. Heidän uskonelämänsä on sisäänpäin kääntynyttä, ehkä siksi, että he kokoontuvat kotona. Useimmilla heistä on kovin vähän tai ei ollenkaan kontakteja yhteisöönsä, sen köyhiin, vankiloissa oleviin, erilaisessa puutteessa eläviin, ja monilla ei ole mitään osaa evankelioimistyössä. He torjuvat toiset, jotka samalla alueella kokoontuvat kotipiireihin. He ovat liian helposti unohtaneet, että kotiseurakunta ei alkukirkon aikoina ollut koskaan itsetarkoitus. He ovat unohtaneet kaupunginlaajuisen seurakunnan. He eivät kaipaa johtajia ja ovat vakuuttuneita siitä, että kaikki kotiseurakunnat ovat itsenäisiä. Ihmiset kuvittelevat, että kotona kokoontuminen tekee heistä uusia leilejä. Esiintyy henkeä, joka vastustaa tosi johtajuutta. Rakennamme ilman johtajuutta, ilman voimaa, ilman yhteyttä toisiin. Tämä kaava toistaa itseään: ylpeys, eristyneisyys ja hajaannus.
Amerikan kotiseurakunnilla ei ole huolta puutetta kärsivistä. Hengellinen työ on lähes täysin pysähtynyt kotiseurakunnissa. Kun olin laitoskirkon pastori, me menimme kaduille ja palvelimme siellä sanassa ja ruokimme satoja ihmisiä. Jopa Ft Lauderdalen kaupunki huomasi meidät ja sieltä kysyttiin, kuinka he voisivat auttaa. Paikallinen sanomalehti teki meistä kahden sivun jutun. Me kävimme vankiloissa ja lastentarhoissa. Olimme valaistu kaupunki vuorella. Nyt koen olevani pikemminkin eristyksissä paikallisista veljistä kuin että puhaltaisimme yhteen hiileen. Kotiseurakunnissa meistä on tullut halpaa makkaraa! Meidän kymmenysten maksamisesta vapauttava oppimme on johtanut siihen, että kukaan ei anna mitään. Paavali toi esiin uudestaan ja yhä uudestaan huolensa köyhistä. Koska ei ajatella lainkaan kaupunginlaajuista seurakuntaa, ei ymmärretä myöskään universaalia seurakuntaa ja nähdä tarvetta universaalille pappeudelle. Jos emme ala kunnolla rakentaa, kaikki sortuu koetuksessa, kuten on käynyt aiemmille liikkeille. Jeesus on vastaus, ei koti.
