Kun tietää kulkevansa elämänsä loppusuoraa ja lähestyvänsä kuolemaa – vaikka en juuri tässä kuussa kuolisi, enkä tänä vuonnakaan – niin aika ajoin hiipii mieleen pelko. En pelkää kuolemaa muuten kuin siksi, että se on astumista tuntemattomaan. Yritän rauhoittaa mieleni ajattelemalla, että kaikkihan me kuolemme eikä kuoleminen ole mikään taito – se vaan tapahtuu.
Kun olin sairaalassa toipumassa sydänleikkauksesta, vaimoni kysyi heti leikkauksen jälkeen vointiani ja lääkärin arviota siitä, toipuisinko hyvin ja mikä olisi ennuste. Lääkäri ei antanut varmaa ennustetta, vaan antoi ymmärtää, että toipumiseni olisi ”korkeemmas käres”. Vaimoni käydessä teholla minua katsomassa, olin aivan pökerryksissä enkä reagoinut vaimoni läsnäoloon mitenkään. Minulle itselleni ei jäänyt mitään mielikuvaa vaimoni käynnistä.
Sen sijaan muistan unen, jonka näin eräänä levottomana yönä. Minut oli pitänyt sitoa sänkyyni, etten repisi irti kanyyleita ja johtoja. Yritin jopa nousta sängystäni pois laitojen yli kiipeämällä. Olin ehkä saanut troppeja lisää, sillä näkemäni uni oli melko rauhallinen. Olin siinä unessani kirkon eteisessä. Kipulääkkeitten sumentamat aivoni kuulivat teho-osaston ääniä, kun potilaiden valvontalaitteet piippasivat tuon tuosta. Luulin, että kirkkosalissa viriteltiin urkuja ja jumalanpalvelus alkaisi kohta. Urkujen takana oli eräs sukulaiseni, nimeltä Saija (nimi muutettu). Siitä minulla oli unenomainen varmuus. Halusin kovasti päästä sisälle kirkkoon ja jostain kumman syystä tiesin, mitä virttä siellä laulettaisiin ensimmäisenä. Minä virittäydyin mielessäni laulamaan sen ensimmäistä säkeistöä: ”On riemu, kun saan tulla, sun, Herra, temppeliis” (Virsi 195). Aina vaan Saija jatkoi urkujensa kokeilua, mutta jumalanpalvelus ei päässyt käyntiin.
Jossain vaiheessa pääsin mukamas tutkimaan kirkon ympäristöä. Kauniit viljavat vainiot ympäröivät kirkkoa ja minä ihastuin tuohon suomalaiseen maaseutuun niin että ajattelin meneväni käymään Saijan luona joskus.
Niin, unet kertovat toisinaan paljon, niitä pitää vain ymmärtää. Päästyäni sairaalasta ajattelin, että Saija oli varmaankin rukoillut toipumistani ja siksi näin hänestä unta. Uni oli sijoitettu kirkkoon, koska hän oli niin kirkollinen uskova. Minun pitäisi ehkä arvostaa häntä ja luterilaista kirkkoa enemmän. Ja tosiaankin mennä käymään.
En ole jaksanut käydä sukuloimassa ja unen selityskin on alkanut näyttää vähän erilaiselta. Uskon, että kävin todellakin kuoleman porteilla, siis taivaan portilla. Uskovaisen kuolema on uneni mukaan kuin astumista sisään kirkkosaliin keskelle jumalanpalvelusta, jossa urut pauhaavat. Siinä todellakin sielu ylistää ”On riemu, kun saan tulla, sun, Herra, temppeliis, sun porteistasi käydä, sisälle pyhyyksiis”. – Niinpä kuolemaan liittynyt tuntemattoman pelko on lievittynyt.
En ole suunnitellut hautajaisiani muuten kuin siinä suhteessa, että olen antanut ohjeet haudata minut perinteisellä arkkuhautauksella, sillä tuhkausta pidän ruumiin häpäisynä. Minulle on siis tärkeää hautauksen tekninen puoli. En niinkään välitä hautaan siunaamisesta, siinä suhteessa omaiset saavat vapaat kädet. Mutta jos vanhat merkit paikkansa pitävät, sukulaiseni Saija kutsutaan huolehtimaan musiikista. Its en haluaisi ketään vaivata, mutta yritän olla sekaantumatta asiaan. Vainajana se onnistuukin varsin hyvin (jos en sekaannu etukäteen)…
Joten oli hyvä, ettei jumalanpalvelus silloin teholla alkanutkaan, sillä hautajaisia siinä olisi vietetty – omiani. Sain elämälleni jatkoajan, josta olen nyt käyttänyt jo kuutisen vuotta. On lohdullista tietää, että kun tämä elämä päättyy, se jatkuu riemujuhlan merkeissä. Juhlinnan jälkeen saan katsella viljavia vainioita – vau, se kuulostaa jo liian täydelliseltä…
Ps.42:3.
