Aloin miettiä, minkälaisia kasvupyrähdyksiä olen elämäni aikana kokenut. Pohdin tätä henkisen kasvuni kannalta, esimerkiksi milloin aloin aikuistua äidistäni. Olen yksinhuoltajaäidin lapsi ja luulen, että irrottauduin äitini helmoista henkisesti joskus kaksitoistavuotiaana ja murrosikäni kesti sitten tietenkin vuosia. Jeesus teki samanlaisen irtioton vanhemmistaan myös kaksitoistavuotiaana, kun hän jäi omin päin Jerusalemiin.
Mutta aikuistumiseni ei sujunut kovin hyvin. Luulen, että pääsin rimaa hipoen aikuistumaan vasta noin kaksikymmentäseitsemän-vuotiaana ja uskoontulon sekä avioliiton myötä seuraavina vuosina. Kun olin ollut vajaat kymmenen vuotta seurakunnan jäsenenä, oli seuraavan irtioton vuoro. En halunnut kasvaa autoritäärisessä kontrollissa, missä raamatunvastaisesti holhottiin seurakuntalaisia milloin milläkin ihmistekoisella säännöllä. En voinut hyväksyä lainalaista uskoa ollenkaan, sillä minulle evankeliumi oli ainoa vaihtoehto. Koin myös, että silloinen hengellinen ympäristöni sairasti erilaisia muitakin uskon vääristymiä, esimerkkinä mainitsen rasismin, joka minua loukkasi vammaisiin kohdistuvana syrjintänä. Jouduin miettimään sellaisia absurdeja kysymyksiä, että enkö ollut tarpeeksi edustava ihminen tekemään omalla kustannuksella Hyvä Sanoman lahjatilauksia? Katsoiko joku seurakunnasta heidän imagonsa kärsivän minun takiani?
Näin äitienpäivänä puhun siis tavanomaisuudesta poiketen siitä, miten olen itsenäistynyt äidistäni ja miten olen irrottautunut myös hengellisestä äitikirkostani. Eihän se mitätöi äitien merkitystä – voin kunnioittaa heitä edelleen, mutta en katso voivani pysyä heidän holhouksessaan enää.
Joka tapauksessa jo suhteellisen nuorena kävin läpi kolme kasvukierrosta, jotka muistuttavat luonnossa tapahtuvia kuorenvaihtoja tai nahanluonteja. Kuten olen sanonut, seitsenhaarainen kynttilänjalka kuvaa näitä uudistumisen ja kasvun vaiheita vertauskuvallisesti. Ne kuuluvat siis Jumalan suunnitelmaan. Hyvä elämä tuottaa näitä kasvupyrähdyksiä eikä niiden määrälle ole mitään kattoa. Jokainen uskova käy hengellisessä elämässään läpi kasvupyrähdyksiä, joista tärkein on uudestisyntyminen. Pyhän Hengen kaste on iso kasvupyrähdys, mutta mikä mahtava kasvupyrähdys onkaan ylösnousemus kerran!
Jos me lainaamme oman identiteettimme joiltain muilta – isältä, äidiltä, sukulaisilta, isänmaalta, seurakunnalta, kirkolta – tarvitsemme kipeästi kasvukierroksia, jotta saamme oman persoonallisuutemme aitoon kasvuun. Voimme nostaa päämme aurinkoa kohti jonkin tukikepin avulla kuin hernekasvi, mutta jos se tukikeppi kaatuu, joudumme pulaan. On parempi, jos pystymme seisomaan omilla jaloillamme emmekä ole riippuvaisia muista. Yhteisöllisyys on suurta huutoa, mutta en jaksa sitä rummuttaa. Yhteisö voi olla kanahäkki, jossa kasvumme tyrehtyy. Kuka haluaa olla tuttiritari koko ikänsä? Jos Jumala on antanut näyn ja kutsumuksen, jonka voimme toteuttaa vain hengellisesti aikuisina, sitä suuremmalla syyllä tarvitsemme kasvutilaa. Voimme kunnioittaa lapsuudenkotiamme ja hengellistä taustaamme, vaikka kasvammekin niistä ulos. Siis:
Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänelle kunnia nyt ja iankaikkisuuden päivään asti. Aamen.
1.Kor.3:7, (Luuk.2:41-52), 2.Piet.3:18.
