Wolfgang Simson: Beyond Idiotic Christianity
(The Starfish Manifesto: ote sivuilta 450-451)
Yksityinen uskonto – uskon pitäminen jonakin, mikä ei kuulu kenellekään – on itsekästä uskomista. Idiootti (kreikan sanasta idiotes, joka tarkoitti yksityishenkilöä, yksinkertaista ihmistä, myöhemmin kouluttamatonta rahvaan edustajaa ja lopulta typerystä) oli muinaisen kreikkalaisen kulttuurin aikana henkilö, joka ei halunnut sekaantua politiikkaan ja julkiseen elämään.
Vasta myöhemmin tämä sana kuvasi rahvaan ihmistä, kouluja käymätöntä tai vain vähän oppia saanutta, ja sitten vasta modernina aikana sanaa ”idiootti” alettiin käyttää kuvaamaan ihmistä, jolla oli alhainen älykkyysosamäärä, tai ilmaista, että joku oli tyhmä. Lääketieteellisesti katsoen idiootti kärsii idiotismista eli hänen älykkyysosamääränsä on alle 25.
Polis oli sana (kreikan kielessä kaupunki), jota kreikkalaiset käyttivät tarkoittamaan yhteisöään, joka ilmeni kolmella tasolla: kaupunki (polis) ja akro-polis (yläkaupunki), joka tarkoitti linnoitettua kaupunginosaa kukkulalla ja nekropolis, kuolleiden kaupunki hautausmaalla. Vakuuttuneina siitä, että jokaisen ihmisen oli määrä olla poliittinen henkilö, homo politicus, kuten roomalaiset tapasivat sanoa, kreikkalainen kulttuuri kehitti kaupunkivaltioita, kuten Ateena, Sparta ja Korintti. Kullakin kaupungilla oli sääntönsä, lait jotka pitivät sitä koossa, ja poliitikkonsa, jotka edustivat aktiivisesti yhteisöään ja yrittivät muuttaa sitä paremmaksi – tai ainakin väittivät tekevänsä niin.
Aina silloin tällöin ilmaantui joku syrjäytynyt, joku kummajainen, joka eli sosiaalisessa marginaalissa, huolehti vain omista asioistaan ja vähät välitti yhteisöstään. Sellaiset ihmiset elivät toisten kustannuksella, ottivat kaiken antamatta mitään. Heidän elämänsä oli keskittynyt hedonismiin, nautinnoissa elämiseen. Tätä filosofiaa teki tunnetuksi Diogenes Sinopelainen, joka asui tynnyrissä kuin koira (kreikaksi kynos, josta tulee meille sana kyyninen) eläen ihmisten antamilla almuilla. Toimiva yhteiskunta sietää aina jonkun määrän tällaisia henkilöitä, vaikka heidän elättämisensä ei olekaan etu, vaan velvoite. Kansa kutsui näitä tyyppejä idiooteiksi, henkilöiksi jotka ajattelivat vain itseään, marginaalissa eläviksi syrjäytyneiksi, joita yhteiskunnassa siedettiin olankohautuksin. Tämä jatkui niin kauan kuin keskus, polis eli kaupunki, oli kyllin vahva ja idioottien määrä oli suhteellisen pieni.
Mutta asiat ovat muuttuneet paljon noista ajoista. Idioottimainen elämäntapa on muodostunut hyvin tavalliseksi ja sitä kutsutaan nykyään yksilökeskeiseksi elämäntavaksi, henkilökohtaisen vapauden ilmentymäksi. Ennen heitä kutsuttiin idiooteiksi, nykyään paljon kivemmalla sanalla ”individualisteiksi” ja yksilönvapauden uskontunnustus on melkein kokonaan vallannut länsimaisen kristillisyyden: ”Hallelujaa, voin tehdä mitä haluan, milloin haluan, kenen kanssa haluan, jos haluan – kiitos Jumalalle tästä vapaudesta!” Kristinuskon protestanttisiipi on länsimaissa erityisesti taistellut etulinjassa tämän puolesta, haastaen ja purkaen minkä tahansa ylemmän järjestyksen niin, että lopulta vain yksi asia on jäänyt jäljelle: yksilö ja hänen Jumalansa. Yksilöllisestä kääntymisestä yksilölliseen sielunhoitoon ja siitä aina yksilölliseen hautaan asti – yksilö on aina kristinuskon keskipisteessä. Niinpä kristillinen yhteisö on alennettu olemaan yksilön uskonnollisen onnellisuuden puolesta toimiva ja hänen tarpeitaan tyydyttävä teollisuuslaitos. Ja jos jotakin on meneillään naapuriseurakunnassa, jossa on mahdollista osallistua parempaan ohjelmaan ja innostua enemmän vähemmällä rahalla, nykypäivän idiootti surffaa läpi kaiken kristillisen ohjelmatarjonnan ja idioottivarmalla todennäköisyydellä asettuu uuteen yhteisöön, jossa hän voi helpommin olla oma itsensä ja iloita löytäneensä seurakunnan, jonne hän sopii hyvin ja jossa hänen tarpeensa huomioidaan.
Jos katsomme viileän järkiperäisesti kristillistä ohjelmatarjontaa, seurakuntien talousarvioita, tärkeysjärjestyslistoja ja muodikasta seurakuntien toimintatapaa, huomaamme, että länsimaissa juuri ne seurakunnat kukoistavat, jotka ovat julistaneet tyydyttävänsä määrätynlaisia yksilökeskeisiä uskonnollisia tarpeita ja tehneet siitä työnsä olennaisen tarkoituksen – toteuttaen sitä mahdollisimman ammattimaisesti – paremmin kuin muut (muistatko Wal-Martin tavarataloketjun?) Toisin sanoen: kristinusko kukoistaa sellaisissa paikoissa, joissa idiooteista huolehditaan parhaiten. Mutta sellaisella kristinuskolla ei ole enää apostolista ydintä. Se on myynyt itsensä idiooteille ja menettänyt laillisen oikeutuksensa ajat sitten. Ulkopuoliselle maailmalle se ei enää edusta orgaanista uskovien yhteisöä, Jumalan kaupunkia, vaan 40.000 sirpaleen kokoelmaa erilaisia kirkkokuntia ja ryhmittymiä, jotka sisäinen kilpailuhenki on hajottanut palasiksi. Niistä on tullut ketju uskonnollisia franchising-kauppoja, jotka minkä tahansa myymälän tai ruokakojun tapaan yrittävät houkutella uskonnollisia kuluttajia, pitää heidät jonkin aikaa, juottaa heitä maidolla heidän omien ”kymmenysten ja uhriensa” kustannuksella, ja jotka sitten taas menettävät heidät naapurissa toimivalle kilpailijalle, kun nämä alituisesti tuuliviireinä kääntyvät kuluttajat liikkuvat hiekkadyynien tapaan vaihtaen, etsien, löytäen jonkun muun paikan, joka paremmin ruokkii heidän alati muuttuvia tunteitaan ja mielihalujaan.
Tämän takia meidän tulee nopeasti sanoa hyvästit tällaiselle idioottimaiselle kristillisyydelle, sillä muuten länsimainen tai mikä tahansa kristillisyys hukkuu, koska kaikki terveen uskonyhteisön tarjoamat roolimallit puuttuvat. Erityisesti tämän tulee tapahtua kristittyjen keskuudessa, jotka on kutsuttu olemaan esimerkkinä kansalle, suolana ja valona, Jumalan kaupunkina, vuorelle rakennettuna kaupunkina, maailman akropoliksena, jonne ihmiset voivat paeta turvaan.
Ehkä meidän pitää oppia tätä taivaan linnuilta ja kaloilta, noilta eläimiltä, jotka Jumala siunasi ensimmäiseksi koko luomakunnassa (1.Moos.1:22) ja joilla on hämmästyttävä taito, joka uskovien pitää opetella ihan alusta uudelleen: ne osaavat lentää muodostelmassa, uida parvessa aivan kuin ne osaisivat kuunnella samaa musiikkia, jotakin äänetöntä orkesteria, ja liikkua täydellisessä yhtenäisyydessä, yhtenä kokonaisuutena. Linnut lentävät parvina, kuten tarkat havainnoitsijat ovat huomanneet, seuraten neljää yksinkertaista sääntöä: lennä kahden siivenmitan päässä lähimmästä linnusta, yritä sijoittua niin lähelle parven keskustaa kuin voit, hyökkäyksen uhatessa lennä poispäin hyökkääjästä, liity takaisin parveen heti kun hyökkäys on ohi.