Disso – mikä se on? Se on lyhenne sanasta dissosiaatiohäiriö. Kuulin ensi kerran elämässäni tämän sanan joskus 90-luvulla. Olin sivuhenkilönä mukana eräässä ryhmässä, jossa keskusteltiin psyykkisistä sairauksista. Kuvailin lyhyesti kokemiani poissaolon hetkiä, jolloin eräs terapeutti sanoi epäilevänsä, että minulla on dissosiaatiohäiriö.
Aloin itse ottaa selvää, mistä häiriössä on kysymys, ja pitkien, jopa vuosien, selvittelyjen tuloksena pääsin jossain määrin jyvälle, mistä puhuttiin. Ja todellakin: minulla on aika selkeäpiirteinen dissosiaatiohäiriö. Tähän traumatyyppiseen henkiseen vammaan, joka syntyy vauvaiällä ja varhaislapsuudessa, liittyy monia yksilöllisiä piirteitä, jotka saattavat kuulua taudinkuvaan tai jäädä siitä pois. Esimerkiksi monia vaivaavat erilaiset sivupersoonat, ikäänkuin erilaiset roolit, joita vaihdetaan – minulla ei sellaista esiinny. Minulla on kaksi roolia kylläkin: ns.normaali ihminen, jota näyttelen ja joka toimii ulkonaisena roolina, ja sisäinen tunneihminen, joka huolellisesti piiloutuu koko ajan.
Käyttäytymismallin voi hyvin kuvitella syntyvän tilanteessa, jossa lapsen äiti on tunnekylmä henkilö, joka ei koskaan näytä lapselle kiintymystään eikä yleensäkään mitään lämpimiä tunteitaan, mutta tiuskii ja raivostuu helposti. Trauma syntyy viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi saa toistuvasti piiskaa jostakin mitättömästä syystä, jota lapsi ei osaa ennakoida.
Aikuisessa elämässä dissosiaatiohäiriö sekoittaa kaikkia tunne-elämän asioita. Kiintymyssuhteet ovat mahdottomia. Seurustelu ei onnistu, sillä disso henkilö ei usko, että kukaan rakastaisi häntä koskaan – eihän oma äitikään rakastanut. Ihastuessaan disso henkilö näkee ihastuksensa kohteen enkelinä ja itsensä sammakkona. Mitään romanttisia aloitteita ei siis synny. Jos jokin romanssi alkaisi – toisinaan alkoholi auttaa hetkellisesti – niin suhde lopahtaisi heti ensimmäisenä selvänä päivänä. Itse en koskaan pystynyt seurustelemaan, jos olin rakastunut. Jos en ollut rakastunut, saatoin leikkiä romanttista suhdetta. En ihmettele, jos joku luuli minun olevan homo. Annan heille anteeksi, vaikka poikkeavuuteni ei ole lainkaan seksuaalinen. Menin sittemmin naimisiin ystäväni kanssa. Vaimoni on osannut minua hoivata. Suhteemme on ollut tervehdyttävä ja romantiikkaakin on ollut.
Raamatussa kerrotaan näkemykseni mukaan dissosiaatiohäiriöstä kärsivästä ihmisestä näin: Siellä oli nainen, jota kahdeksantoista vuotta oli vaivannut sairauden henki. Hänen selkänsä oli pahasti köyryssä, eikä hän kyennyt suoristamaan itseään. Minullakin on skolioosi. Se on ikäänkuin sisäisen trauman ulkonainen ilmentymä. En tiedä, onko se tavallinen seurausilmiö, mutta uskon, että monien alkoholismi on seurausta sielun pohjalla vaikuttavasta dissosiaatiohäiriöstä. Minä pääsin kyllä viinapirusta eroon uskoon tultuani.
Haluan rohkaista sinua, jos sinulla on dissosiaatiohäiriö tai muu vastaava sielun trauma. Usko on paras lääke. Dissolle on parhainta terapiaa saada kokea, että joku sittenkin rakastaa – Jumala rakastaa. Jeesus on täynnä armoa ja rakkautta ja hänen sylinsä on auki jokaiselle. Dissokin saa sen kokea. Rakkauden kokemus ja armon vastaanottaminen on jo sinänsä dissolle henkilölle ihme. Pyhän Hengen kaste on valtavan terapeuttinen kokemus. Minäkin aloitan jokaisen päiväni sanomalla mielessäni näin: ”Kiitos Jeesus, että olet kärsinyt, kuollut ja ylösnoussut minunkin puolestani!” Siitä on hyvä aloittaa päivän rukoukset.
Joh.16:22, Luuk.13:11.
