Tutustuminen uskon maailmaan, käsitykseen Jumalasta, alkaa monilla varhain lapsuudessa, mutta on myös niitä, jotka vasta aikuisuuden kynnyksellä törmäävät yhtäkkiä johonkin munkkilatinaan, joka syötetään heille kuin esimerkkinä eksoottisesta kaukomaiden kulttuurista. Siihen kulttuuriin kuuluu kaapumaiset asut, aasit, jättiläiset, monituiset vitsaukset, loputtomat sodat ja erittäin vaikeaselkoinen uskonnollinen jargon. Kaiken kaikkiaan kasvoille heitetään märkä rätti – kulttuuri jossa ei ole järjen häivää. Mikään siinä ei kuulosta kiinnostavalta, mikään siinä ei herätä uteliaisuutta, mikään siinä ei houkuta. Tietysti siitä saa osakseen salaperäistä sosiaalista arvokkuutta, jos kaiken todennäköisyyden vastaisesti voi alkaa ymmärtää tuota munkkilatinaa ja jopa esiintyä kyseisen aihealueen asiantuntijana. Ainahan huomioarvoa on asialla, joka on täynnä kummallisuuksia. Onhan hienoa sitten kulkea itsekin kaavussa, heilutella jotakin muka paimensauvaa ja saarnata jostain korkeuksista sellaista, josta kukaan ei saa selvää.
Mutta oikeasti – kyllä Herraa Jeesusta kannattaa lähteä seuraamaan. Päämäärä on korkea ja matka perille sisältää paljon seikkailua. Kun nuorena miehenä päätin lähteä pyhälle matkalle, koin suurta jännittävää odotusta, ja mietin, mitähän ihmeellisiä asioita Jeesus on suunnitellut minulle. Koin aloittaneeni suuren seikkailun. En tiennyt, mitä seuraavan kulman takana odottaisi.
Päätin heti alussa, että en antaisi munkkilatinan häiritä ja jätin pahimman jargonin sikseen. Olin varma, että uskon perusasiat voitiin ilmaista kansankielellä, jopa selkokielisesti. Yritin opetella ajattelemaan yksinkertaisesti, selkeästi ja suoraviivaisesti. Olin varma, että usko antaisi liikkumavaraa päästä melko yksinkertaisella logiikallakin riittävän syvälle.
Olin varma, että seikkailuni olisi välillä aika paljonkin yllätyksiä täynnä. Olin varma, että se sisältäisi suuria tunteita. Tiesin, että tekisin asioita, joita en omin avuin kykenisi, työtä, johon oma lahjakkuuteni ei riittäisi. Odotin, että saisin ammatin ja työtä, vaimon ja perheen. Minun Jumalani ei pukisi minua kaapuun eikä vaatisi minulta selibaattia. Kaikenlainen tekopyhyys oli jo etukäteen tarkoitettu torjuttavaksi. Mihinkään luostariin ei Herra minua kutsuisi.
Päädyin helluntaiseurakuntaan, mutta siitäkin piti irrottautua, kun sääntönikkarit kävivät kimppuuni. En alun alkaenkaan ollut odottanut, että usko voitaisiin vangita johonkin laatikkoon. Seikkailuni ei olisi voinut juuttua johonkin tehtaaseen, jossa valmistettiin massatuotteita. Minun Jumalani rakastaa vaihtelua, hän on ihastunut omintakeisuuteen, persoonalliseen otteeseen. Hän haluaa, että naurunikin on erilainen.
Niinpä sinun kannattaa ottaa sellainen asenne, että uskon tien vaellus on seikkailu. Se ei ole puuduttavaa paikallaan junnaamista. Se ei ole kaavoihin kangistettua elämää, joka menee aina nuottien mukaan. Se sisältää yllätyksiä. Siinä on kiinnostavia käänteitä. Se on jännittävä, henkeä salpaava tarina, elämää, joka on täynnä ihmetystä. Se on terveen järjen mukaista, mutta ei tylsää. Se on tien raivaamista viidakkoon, vuorten yli kiipeämistä.
Huuda minua avuksesi, niin minä vastaan sinulle. Minä ilmoitan sinulle suuria ja ihmeellisiä asioita, joista et mitään tiedä.
Mark.9:1, Jer.33:3.
