Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois.
Jokainen meistä kaipaa hyväksyntää perheessään, koulussaan, työpaikallaan, seurakunnassaan. Jos meitä ei oteta joukkoon tai meitä kohdellaan kaltoin yhteisön jäseninä ja ’katsotaan ulos’ porukasta, koemme sen kipeänä. Seurakunta on monille siihen liittyville se turvasatama, jossa heidät otetaan vastaan, jossa heidätkin huomioidaan, jossa he saavat olla osa suurempaa joukkoa. Pettyminen tässä on rankkaa. Monille se tulee yllätyksenä kuin puun takaa. Yhtäkkiä yhteys katkeaa, luottamus katoaa, ystävällisyys vaihtuu kylmäkiskoisuudeksi. Veljeyden tilalle tulee karttaminen.
Seurakunnan tehtävä oli heijastaa Jumalan rakkautta ja Jeesuksen Kristuksen armoa ja siitä tulee – eri syistä – vaativa, kylmä, ehdollisesti rakastava, torjuva ja karttava yhteisö, jonka keskellä ei enää halua olla. Moni hakeutuu sitten toiseen seurakuntaan ja aikaa myöten sama hylkäämisen kierre jatkuu.
Näissä kokemuksissa – joita kukaan ei toivo – tapahtuu lopulta hengellistä kasvua, kun hylätty ja keskuudesta karkotettu löytää uuden toivon – Jeesuksen uskollisuuden, hänen läheisyytensä lohdun, Kristuksen pettämättömän kutsun: Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan. Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!
Lopulta tajuamme, että meidät vieroitettiin seurakunnan sylihoidosta, jotta aikuistuisimme. Ihan niin kuin imetettävä lapsi vieroitetaan, meidätkin vieroitetaan vain yhtä tarkoitusta varten – kasvamista varten. Emme voi jäädä lopun ikäämme paapottaviksi, sillä paapottava ei kasva. Eihän kukaan halua olla sänkyyn sidottu, ylipainoinen, lusikalla ruokittava iso lapsi, joka vain imee tuttia ja jonka ei tarvitse oppia edes pukeutumaan? Haluaako joku jäädä sellaiseksi lapseksi, jonka täytyy kaikki pyytää itkun kanssa äidiltä?
On lopulta hyvä, jos voimme oppia syömään itse, sitomaan omat kengännauhat, elämään yksilöinä niin että elämässämme on tilaa kasvulle ja aikuistumiselle. Hylkäämisen kokemukset ovat kipeitä, mutta niistä pääsee yli – voimme oppia pärjäämään elämän tarjoamien kolhujen kanssa, tulemaan toimeen niiden epämukavuuksien kanssa, jotka kuuluvat normaaliin pakettiin. Kun olemme päässeet vaikeiden asioiden yli, voimme antaa vertaistukea toisille. Voihan olla, että sinulle käy samoin kuin monille muille: se elämän kaikkein kipein asia kasvaa sinussa sellaista tervehdyttävää kasvua, että sen ympärille kietoutuu sinun elämäsi varsinainen tarkoitus, Jumalan suunnittelema elämäntapa ja elämäntehtävä. Sen hylkäämisen kautta, jonka koit, sinä löydät oman persoonasi, oman itsesi. Sen haavan kautta, joka sinuun iskettiin, sinut oksastetaan jaloon oliivipuuhun – Jumalan Israeliin.
Joh.7:37, Joh.6:37, Matt.11:28, Joh.6:35, Joh.7:37.
