Tiedätkö, mikä on uskon ja uskonnon ero? Lyhyt vastaus: usko on sisäistä todellisuutta, uskonto on ulkoista. Kristus tuli ennen kaikkea antamaan meille yhteyden Jumalaan, joka on sisäistä laatua: Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä (Luuk.17:21 KR38).
Aito usko toki näkyy ulospäin, mutta se ei perustu niihin ulkonaisiin ilmauksiin, joita se saa: uskontunnustus, kristillinen elämäntapa, lähetystyö. Uskon yhteys Jumalaan toimii sydämen kautta, mielen sisäisesti. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen. Room.10:10.
Ihminen eksyy helposti etsimään Jumalaa omasta viisaudestaan ja luonnollisten yllykkeiden vaikutuksesta. Syntyy ihmisviisauden mukainen uskonnollisuus. Raamattu puhuu näistä erilaisista yllykkeistä, joille luonnollinen ihminen on altis ”maailman alkuvoimiksi”. Kristillinen uskonnollisuuskin saattaa olla vaikuttavaa, mutta siitä puuttuu aito yhteys Päähän, Kristukseen. Pitäkää varanne, ettei kukaan houkuttele teitä harhaan tyhjillä ja pettävillä viisauden opeilla, jotka nojautuvat ihmisten perinnäisiin käsityksiin ja maailman alkuvoimiin eivätkä Kristukseen. Kol.2:8.
Uskonnollisuus esittäytyy usein erilaisina ulkonaisina sääntöinä: ”Et saa, älä tee”. Mutta: Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa”? Kol.2:20-21.
Vasta uskoon tulleellekin asetetaan heti odotuksia: hänen tulee kuulua tiettyyn uskonyhteisöön, käydä tietyissä tilaisuuksissa, omaksua yhteiset normit, oppia ulkoa tietyt uskontunnustuksen sanamuodot. Oikeastaan suuri osa tästä yhdenmukaisuuden paineesta syntyy luonnollisen ihmisen sosiaalisuudesta. Mutta Paavali toivoi korinttilaisten kykenevän vastaamaan niille, jotka kerskuvat sillä, mikä näkyy ulospäin, eivätkä piittaa siitä, mitä on sydämessä (2.Kor.5:12).
Historiallisesti kristillinen usko muuttui uskonnoksi kolmannella vuosisadalla, kun keisari Konstantinus teki kristinuskosta virallisen uskonnon. Siinä vaiheessa uskon muuttuminen sisäisestä todellisuudesta ulkonaiseksi sai huipentumansa. Nyt oli seurakuntayhteisökin, joka ei syntyäkseen tarvitse ihmisjärjestelyitä, onnistuttu muokkaamaan ihmisen ajatusten mukaiseksi ja sellaisenaan mahdolliseksi luoda ja ylläpitää pelkästään ihmisvoimin. Siitä alkaen on länsimainen kristillinen usko kärsinyt tämän epäapostolisen ajattelutavan näivetystaudista. Emme pääse sen otteesta, jos emme ymmärrä, miten vakavaan erehdykseen se pohjaa.
Tunnemme nykyään myös toisen vakavan vitsauksen: valistus. Nyt valistuksen aikana kaikkia asioita pitää käsitellä ihmisjärjellä ja älyllisesti, mieluummin vielä tieteellisesti. Valistuksen ajan valopäät ovat olevinaan niin täynnä tietoa, että Jumalalla ei ole enää tilaa olla olemassakaan. Se on suurta eksytystä, joka johtaa ateismiin. Tiedemies, joka pohtii maailman syntyä uskomatta Luojaan, ei ole paljon muuta kuin naurettava narri.
Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan. Sen vuoksi he eivät voi puolustautua. Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. Room.1:19-21.
Ymmärrämme siis:1) usko ei ole ulkonaisia sääntöjä ja niiden noudattamista 2) usko ei ole sosiaalisia normeja 3) usko ei ole kuulumista johonkin instituutioon (kirkko, kirkkokunta, herätysliike) ja 4) usko ei ole tieteen asia. – Se voi olla jossain määrin niitäkin, mutta ne eivät koskaan edusta elävän uskon ydintä.
Korostamme: usko on sisäistä todellisuutta, rakkautta Kristukseen ja sydämen kuuliaisuutta hänelle. Jumalan valtakunta on elämistä Kristuksen seuraajana, ei kirkon tai muun instituution jäsenenä olemista.
Jumalan laskema perustus pysyy lujana, ja siinä on merkkinä nämä sanat: ”Herra tuntee omansa” ja ”Luopukoon vääryydestä jokainen, joka lausuu Herran nimen”. 2.Tim.2:19.