Tuulenhuminaa

Kierteisgalaksi M74, joka on hyvin samanlainen kuin meidän Linnunratamme, mutta hieman pienempi kooltaan. Kuva: HubbleSite

Tiedättehän te, mitä kirjoitukset kertovat Eliasta. Hän esittää Jumalalle Israelia vastaan tämän syytöksen: ”Herra, he ovat tappaneet sinun profeettasi ja hajottaneet sinun alttarisi. Minä yksin olen enää jäljellä, ja he tavoittelevat minunkin henkeäni.” Mutta minkä vastauksen hän saa Jumalalta? ”Minä olen jättänyt itselleni seitsemäntuhatta miestä, jotka eivät ole polvistuneet Baalin edessä.” Room.11:2-4.

Elian ja Jumalan kohtaaminen Karmelin vuoren suuren spektaakkelin jälkeen Horebin vuorella on puhutteleva episodi. Hengellisen elämän kirjo näyttäytyy jonkinlaisena spektrinä, kun Elian tie kulkee Karmelin voitosta Horebin tappiomielialaan. Elia oli pakomatkalla säikähdettyään Isebelin murhanhimoa ja kulki pitkän matkan ”enkelienergialla” ja päätyi lopulta nuolemaan haavojaan jonnekin erämaassa sijainneeseen luolaan. Luemme 1. Kuningasten kirjasta tapauksen yksityiskohtia:

Yöllä Elia kuuli Herran äänen: ”Miksi olet täällä, Elia?” Hän vastasi: ”Hellittämättä olen taistellut puolestasi, Herra, kaikkivaltias Jumala, kun israelilaiset ovat hylänneet sinun liittosi. He ovat hajottaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi, niin että vain minä olen jäänyt jäljelle. Nyt he etsivät minua riistääkseen minultakin hengen.” Herran ääni sanoi: ”Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä ohitsesi.” Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle. 1.Kun.19:9-13.

Karmelin tapahtumat rinnastuvat nykyajan suuriin missioihin ja kaupunkikampanjoihin. Niitä usein mainostetaan laajalti, huomion herättämiseksi järjestetään katukulkueita, niiden puolesta rummutetaan mediassa ja sitten vielä mission tai kampanjan mentyä ohi niiden tuloksia kehutaan. Esitetään suuria numeroita, kuinka moni pelastui, kuinka moni parantui ja kuinka paljon väkeä oli koolla ja kuinka suuri yleisö seurasi tapahtumia tv:stä. Vaikutelma jää suuresta kansanjuhlasta ja hurmiosta, jonka keskellä tapahtui paljon ihmeitä.

Varmaan tapahtuikin. Ei ole syytä vähätellä kenenkään uskoontulon merkitystä tai muutakaan, mitä Jumala tekee. Mutta –

Elian esimerkin valossa tällaiset suuret näkyvät ja julkiset tapahtumat rinnastuvat ”myrskyyn, jossa Herra ei ollut”. Myrsky vasta enteili Jumalan ilmestymistä. Samoin maanjäristys ja tuli.

Kaikki nämä kuvaavat ulkonaisia tapahtumia ja tuntuvat kertovan meille sanomaa, että Jumala ei ilmesty ensisijassa ulkonaisten merkkien ja voimatekojenkaan kautta. Tuli viitannee Pyhän Hengen armolahjojen toimintaan, joten edes se, että saa henkikasteen, ei vielä tämän esimerkin valossa edusta syvintä Jumalan tuntemista.

Vai viitanneeko tuli meidän tunne-elämäämme? Monta kertaa saarnamiehet ja evankelistat nostattavat meissä tunteita, jotta saisivat meidät vastaanottavaisiksi Jumalan sanalle. Tunteiden tavoittelussa pyritään ylitsevuotavaan iloon ja hurmokseen. Monet ovat saaneet kokea sellaista iloa, nauraa hengessä, kaatua Jumalan kosketuksesta, kokea syvää sisäistä rauhaa, ikään kuin nousta kaikkien arjen murheiden yläpuolelle, ylistää Jumalaa koko olemuksellaan.

Minäkin olen kokenut näitä Jumalan ihmisille tavallisia asioita. On hyvä, että usko voi tulla todelliseksi meille tunnetasolla ja Jumalan läsnäolo saa vallata meidät kiireestä kantapäähän asti. En kehota ketään karttamaan tällaisia kokemuksia. Mutta –

Mitä tarkoittaakaan Elian episodissa Horebilla se, että sanotaan ”Herra ei ollut tulessakaan”? Ja mitä lopulta tarkoittaa, kun sanotaan ”kuului hiljaista huminaa” tai vanhemman käännöksen mukaan ”tuli hiljainen tuulen hyminä”?

Saat oivaltaa itse, mutta kerron oman käsitykseni. Jumala ei ensisijaisesti ilmesty meille ulkonaisissa tapahtumissa eikä hänen syvin olemuksensa välity meille vielä edes hurmoskokemuksissa. Jumalan henki voi kuitenkin koskettaa meidän henkeämme niin hiljaa sydämemme sisimmässä, että sitä on vaikea edes kuvata millään vertauskuvilla. ”Tuulenhumina” on jokin likiarvo, jokin kalpea viittaus siihen, mitä Jumalan ilmestyminen olemukseltaan on, kun hänen hiljainen puheensa alkaa välittyä meille sisältäpäin.

Siinä kohtaamisessa meidän oma subjektiivinen maailmamme ja Jumalan objektiivinen todellisuus kohtaavat kuin kaksi ilmavirtausta, jotka sekoittuvat. Elian oma kokemus siirtyy syrjään, kun hänen subjektiiviseen sisäiseen tunnemaailmaansa alkaa virrata Jumalan hengen puhdas todellisuus kuin raikas tuuli, joka tuulettaa pois tunkkaisen ilman.

Elian oma kokemus oli: ”minä yksin olen jäänyt jäljelle ja he haluavat murhata minutkin”. Jumalan tuuli tuo tähän Elian subjektiiviseen maailmaan uutta valoa, uuden näkökulman, kokonaan uudet lukemat: ”et sinä ole ainoa, minä olen jättänyt itselleni 7000 miestä”!

Minäkin kyselin jokin aika sitten Jumalalta, missä kaikki apostoliset ihmiset ovat? Oma kokemukseni sanoi, ettei heitä löydy minun tuttavapiiristäni yhtä ainoata. Myöhemmin sain puhua henkilön kanssa, joka tunsi heitä ”pilvin pimein” ja ajattelin ”taitaa Jumalalla lopultakin olla tässä maassa ainakin 7000 apostolista ihmistä – ja sen lisäksi ne ihmiset, joita minä saatan kutsua ’epäapostolisiksi ihmisiksi’, jotka kuitenkin ovat Jumalan rakkaita lapsia hekin…”

Me saamme toki ajatella asioita subjektiiviselta kannalta, on suorastaan Jumalan lupa ajatella ja kokea asioita omalta kannaltaan, minä-muodossa, onhan hän ilmaissut olemuksensa nimessään ”Minä olen” – ja olemme tässäkin asiassa Jumalan kuvia. Mutta on myös olemassa Jumalan todellisuus, paljon laajempi näkökulma, kirkas objektiivinen totuus, ja meitä kutsutaan myös sen kuulemiseen, näkemiseen, ymmärtämiseen, kokemiseen ja vastaanottamiseen.

Paavali selittää Jumalan läsnäolon kokemista ja ihmisen ikiaikaista jumalayhteyteen pyrkimistä näin: ”Älä kysy sydämessäsi: Kuka voi nousta taivaaseen?” – nimittäin tuomaan Kristusta maan päälle – ”tai: Kuka voi laskeutua syvyyksiin?” – nimittäin noutamaan Kristusta ylös kuolleista. Room.10:6-7.

Vaan?

Mitä siis on sanottu? – Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme. Room.10:8.

Siinä on jotain syvää, niin kiteytettyä. Jumala ilmestyy meille meidän sisäisen henkemme todistuksen kautta, kun hän on antanut meille sanansa ja se on uskossa sulautunut meihin ja siitä on tullut meidän elämämme perustus ja kasvupohja, että emme mitenkään voi olla puhumatta siitä muillekin.

Lippukulkueilla, kampanjoilla ja missioilla on oma paikkansa. Hurmoskokemuksilla on oma paikkansa. Mutta mikään ei korvaa sitä, josta seppä Högman sanoi Paavo Ruotsalaiselle ennen hänen varsinaista kääntymystään (ulkomuistista lainaten): ”Se, mikä sinulta puuttuu, on Kristuksen sisällinen tunteminen”.

Ei sellaista voi ottaa kaupan hyllyltä, kysyä kampanjatoimistosta tai edes kasata kokoon herätyskokouksen hurmoksellisista tunteista. Se on kasvun paikka ja se on toistuvien Jumalan kohtaamisten paikka, joissa Jumalan sisäinen tunteminen saa meissä niin paljon tilaa, että mikään myrsky ei uskoamme pahemmin hetkauta, mikään järisyttävä kokemus ei uskon rauhaamme muuta suuntaan tai toiseen, mikään kirkkokaan ei sitä voi meiltä varastaa. Niinkuin Paavali vakuuttaa meille, niin se on, niin ja aamen:

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Room.8:38-39.