Wolfgang Simson: the Starfish Manifesto: Overcoming Denominationalism
Tässä on IRAS 14568-6304 eli uusi tähti, joka on syntynyt pimeän kaasun keskelle ja on erittäin kirkas ja massiivinen. Kuva: ESA Hubble.
Seurakunnan historiassa tapahtui niin, että eri seurakunnat liittoutuivat keskenään ja muodostivat kirkkokuntia, jolla oli jokin yhteinen nimittäjä. Ne tunnistetaan yleensä jostakin opista (anabaptistit, baptistit, helluntailaiset) tai elämäntavasta (metodistit, presbyteerit) tai perustajastaan (luterilaiset, kalvinistit, mennoniitit) tai paikasta (herrnhutilaiset, anglikaanit) tai niiden tunnustus ilmenee nimestä (katoliset, ortodoksit, vapaakirkot).
Tänä päivänä maailmasta löytyy n. 40.000 eri tunnustuskuntaa. Mitähän Paavali sanoisi tähän? Paavali oli kuullut korinttilaisten puhuvan tähän tapaan: ”Minä olen Paavalin puolella”, toiset taas: ”Minä Apolloksen”, ”Minä Keefaksen”, ”Minä Kristuksen”. Tämän päivän kielellä ilmaistuna tämä on samaa kuin: ”Minä olen reformoitu kristitty, minä olen baptisti, helluntailainen, metodisti”. Paavalin vastaus? Onko Kristus jaettu? (1.Kor.1:12-13). Ainoa mahdollinen vastaus on ”ei”. Paavali ei säästele sanojaan, kun hän puhuu näille kirkkokuntaisesti suuntautuneille korinttilaisille. Jos yksi sanoo: ”Minä olen Paavalin puolella”, toinen taas: ”Minä Apolloksen”, ettekö silloin ole kuin ihmiset ainakin? (1.Kor.3:4). Toisin sanoen Paavali kysyy: ”Elättekö nyt hengen mukaan vai lihallisen luontonne mukaan?” Paavali selittää jatkossa, että tämä jakautunut ajattelutapa johtaa pysähtyneeseen tilaan, missä nautitaan vain maitoa eikä kyetä sulattamaan vahvaa ruokaa, koska ollaan ”pikkulapsia Kristuksessa”. Sitten hän menee pidemmälle ja osoittaa ratkaisun tähän ristiriitaan: Kristuksen ristin.
Kristuksen risti tarjoaa ainoan todellisen ratkaisun tähän Kristuksen ruumiin jakautumiseen: itsensä kieltämisen, ylpeytemme ristiinnaulitsemisen, omista itsekkäistä tavoitteista luopumisen ja parannuksen kaikesta oman itsensä julistamisesta ja sen sijasta nöyrtymisen toinen toisensa edessä. Jäisikö Kristuksen ruumiin ykseys kuitenkin romanttiseksi kuvitelmaksi, etäiseksi unelmaksi, huudoksi tyhjyyteen tai kirkkopolitiikan ontoiksi fraaseiksi seuraavien 2000 vuoden ajaksi? Löytyisikö tältä planeetalta vielä todellisia Kristuksen opetuslapsia, jotka pelkäävät enemmän Jumalaa kuin ihmisiä, jotka ovat radikaaleja ja riittävän vakaumuksellisia totellakseen Jumalan sanan selkeitä periaatteita ja noudattaisivat johdonmukaisesti apostolista seurakuntajärjestystä, jonka keskelle Jumala heidät asetti elämään?
Näihin aikoihin asti on sunnuntaiaamu ollut todennäköisesti kaikkein hämmentävin ajankohta kristinuskossa, se viikon hetki, jolloin koko kristikunta räjähtää säpäleiksi näkymättömän tuulen puhaltaessa, kun kaikki kristityt ryntäävät kotoaan ja kiirehtivät kukin omaan saarnakeskukseensa sujahdellen toinen toisensa ohitse. Tämänkaltaisen kristinuskon aika on ohi, sen hetket ovat luetut, sillä se ei kirkasta Jumalaa eikä ole raamatullista eikä se voi toteuttaa mitään apostolisia tehtäviään eikä sitä missiota, johon Jumala on sille tätä aikaa varten toimeksiannon antanut. Se seuraa nyt miehiä, jotka saavat aikaan hajaannusta, he ovat sielullisia, henkeä heillä ei ole. (Juud.1:18 KR38)…
Kirkkokuntaisuus
Tällä en tarkoita niinkään rakenteellista puolta, vaan henkeä, joka ohjaa ja motivoi tällaista seurakuntaelämää. Yleensä kirkkokunnat alkavat muodostua jostain kauniista asiasta: aloitteesta joka oikaisee vallinnutta virheellistä opetusta ja palauttaa voimaan jonkin kadotetun hyveen tai totuuden. Se voi alkaa hyvien suhteiden rakentamisesta, missä luodaan siltoja samansuuntaisten seurakuntien välille ja luodaan jonkinlainen keskinäinen luottamus, järjestys, rakenteellinen yhtenäisyys, taloudellinen yhteistyö tai lainmukainen asema viranomaisten suuntaan. Mutta yleensä käy varsin nopeasti niin, että ”imperiumi käy vastaiskuun”, kirkkokuntainen henki nousee pinnalle ja kolikon kääntöpuoli paljastuu: yhteys alkaa kääntyä tasapäisyydeksi ja syntyy paineita mukautua systeemiin. Jotta tämä kehitys nopeutuisi ja jotta tilannetta ja tiedonvälitystä voitaisiin paremmin hallita, on suunnattomasti hyötyä siitä, jos ihmiset pysyvät samanmielisinä ja hyväksyvät määrätynlaisen tasapäistämisen, minkä puitteissa ei esiinny mitään liian erilaista.
Pian instituution periaatteet ja säännöt, jotka yleensä laaditaan jostakin päämajasta ja joiden noudattamista vahtii jokin ylempi elin, alkavat hallita kaikkea. Tämä tuo mukanaan määrätynlaisen omistajuuden ja ihmiset alkavat tuntea olevansa aivan kuin jonkin uskonnollisen organisaation töihin palkkaamia työntekijöitä. Se tuo mukanaan myös lisää paikalleen jähmettymistä vastakohtana sille, että kirkkokunnan syntyvaiheissa spontaanius, ainutlaatuisuus ja luovuus olivat koko liikkeen elinvoimaisuuden lähteitä. Lahkolaisuuden halvaus iskee ja sen mukaan aletaan pitää ”jokaista, joka kysyy liian vaikeita kysymyksiä”, yksilöllisyyttä, tutkimisen tarvetta, etsimistä ja luovuutta ja mitä tahansa terveellistä raivaajahenkeä uhkana ”systeemille”. Yhteys alkaa rakoilla, luovuutta väheksytään ja sivuutetaan kaikki uudisraivaajat eli ihmiset, jotka haluavat tehdä jotakin sellaista, mitä ei ole kukaan ennen tehnyt. Nyt tälle kirkkokunnalle on paljon arvokkaampaa, jos ihmiset on valettu samaan yhtenäiseen muottiin.
Tällä tavoin kirkkokuntaisuuden henki toimii vähän samoin kuin sosialistinen tai peräti kommunistinen systeemi ja luo ajattelutavan, joka systeemiin sopeutumisen vuoksi riistää ihmisiltä heidän luovuutensa. Tämä on lähes antikristillinen ominaisuus, missä Luojan vastustajan ominaisuudessa Saatana vihaa kaikkea ainutlaatuisuutta ja luovuutta ja sellaisten uusien järjestelmien kehittämistä, jotka uhkaisivat vapauttaa asioita hänen otteestaan. Vanhan säilyttämisen nimissä kirkkokuntaisuuden henki hyökkää kaikkea uutta vastaan vain koska se on uutta. Sellainen kirkkokuntainen perinteisiin takertuminen on kaiken profeetallisuuden ja apostolisuuden arkkivihollinen.
Wolfgang Simson
Suomennettu kirjasta The Starfish Manifesto. Ote sivuilta 209-210. Kirja on alunperin julkaistu lokakuussa 2009. Tämä artikkeli on julkaistu suomeksi aiemmin täällä.
