Wolfgang Simson: the Starfish Manifesto: The disappearance of the apostolic understanding of Church
Tämä tähtitaivaan orkidea on NGC 2440. Sumun keskellä oleva tähti on hyvin kuuma, yksi kuumimpia koskaan havainnoituja. Kuva: ESA Hubble.
Seurakunnan apostolisena aikana – kun apostolit ja profeetat vielä olivat oikeilla paikoillaan – ekklesia-sanan poliittinen alkuperä oli kristinuskon piirissä merkittävä. Kristityt ymmärsivät olevansa Jeesuksen perustaman uuden ja pian toteutuvan Jumalan valtakunnan keihäänkärkenä. He tapasivat toisiaan vallankumouksellisissa soluissa, joita kutsuttiin kotiseurakunniksi. Nämä toimivat hajautettuina tukikohtina heidän sissisodassaan, missä etsittiin kaikkialta yhä uusia rauhanomaisia koteja, joita sitten käännytettiin uusiksi Kuninkaan tukikohdiksi.
Kun nämä kotiseurakunnat olivat tekemisissä toistensa kanssa ja muodostivat keskenään alueellista yhteistyötä, ne ottivat itselleen identiteetiksi edustaa sitä kaupunkia tai aluetta, johon olivat levittäytyneet. Näin syntyi laajempi seurakunnan ilmenemismuoto, joka koostui kaikista sillä alueella tai siinä kaupungissa yhteen liittyneistä kotiseurakunnista (Antiokian, Rooman, Efesoksen, Korintin seurakunta jne.) ja sellainen kehittyi uudeksi sen alueen ekklesiaksi ollen tavallaan kuin Jumalan valtakunnan poliittinen kunnanvaltuusto tai eduskunta. Nämä olivat vastuussa niistä päätöksistä, mitä tehtiin, kun haluttiin koko alue kyllästää ”Jumalan valtakunnan hapatteella, kunnes koko taikina happani” (Matt.13:33). Ekklesia edusti siis tässä sanan apostolisessa merkityksessä seurakuntaa ja sen missiota ja toimi etulinjana ja Jumalan valtakunnan soihdunkantajana perustaen kaikkialle sillanpääasemia valtakuntaa varten.
Tämä ekklesia-sanan alkuperäinen merkitys täydennettiin vasta myöhemmin kristinuskon tuottamalla tulkinnalla ”yhteen kokoontuneet” tai ”ulos kutsutut” ja merkitsemään lopulta sitä paikkaa, missä kokoontuminen tapahtui. Palauttakaamme siis mieleemme, että alkuperäinen tehtävä, jonka Jeesus asetti opetuslapsilleen oli kolmivaiheinen: kokoontuminen, opetuslapseuttaminen ja lähettäminen. Nämä tehtävät tulee ymmärtää siinä yhteydessä, mitä tarkoitetaan laajenemiseen tähtäävällä missiolla ja Jumalan valtakunnan rakentamisella.
Mutta tässä tapahtui katastrofi. Ekklesian apostolinen ja valtakuntaa rakentava perspektiivi kadotettiin. Valtakunnan historia vaihtui kirkon historiaksi. Seurakunta alkoi hoippua näkyä vailla ja kasvaa ulos omasta määritelmästään ja käpertyä itseensä. Kristityt kokoontuivat, olivat koolla uudestaankin ja kokoontuivat taas, kunnes yhteen kokoontuminen oli ainoa, jota he tekivät. Sellaisesta seurakunnasta muodostui vääjäämättä vain yksi uusi uskonto lisää, joka päätyi suorittamaan määrättyjä rituaaleja siunatakseen vain paikoilleen asettuneiden kannattajiensa siviilielämän status-quota (=vakiintunutta tilaa). Ekklesian kaksi pääilmenemismuotoa – Jumalan valtakunnan parlamentin ja kotiseurakuntien, laajemman ja pienemmän elementin oli tarkoitus elää yhdessä tandemina – iestettyinä ikuisesti toisiinsa, toisistaan erottamattomina. Jos tästä kokonaisuudesta menetetään toinen puolisko, se merkitsee kohtaloniskua koko rakennelmalle, missä toinenkin puolisko jää merkityksettömäksi.
Apostoli Johanneksen kuoleman jälkeen apostoliset ja profeetalliset palvelutehtävät olivat kuitenkin hävinneet muutamassa vuosikymmenessä kokonaan näyttämöltä. Missä apostolit tai profeetat näyttäytyivät kirkon historian saatossa, heidän oli pakko mennä nopeasti maan alle. He huomasivat yhtäkkiä olevansa niitä, jotka oli lähetetty maailmaan, jotka oli lähettänyt liikkeelle sellainen epäapostolinen kirkko, joka halusi ainoastaan tehdä yhtä asiaa ja vain yhtä: kokoontua yhteen ja viettää uskonnollisia rituaalijuhlia. Seurakunta, joka ymmärtää edustavansa pelkästään yhteen kokoontumista, tulee yksinkertaisesti kieltämään ristin. Se ei halua kuolla itselleen ja torjuu julmana sellaisen ajatuksen, että se on viskattu maailman keskelle, ja haluaa mieluummin nauttia lämpimästä ja kotoisesta yhteyden ilmapiiristä seurakunnan keskellä.
Kun seurakunnan historia vääjäämättä eteni, ekklesian yhteen kokoontumista korostava merkitys nousi ilmiömäisellä tavalla tärkeäksi ja sen poliittiset ja hallinnolliset ja apostoliset ominaisuudet haalistuivat ja kuihtuivat pois, ne ominaisuudet, joiden oli tarkoitus nostaa ekklesia kyseisen alueen kansankokoukseksi, joka muuttaisi maailmaa laillisella oikeutuksella. Kun rakentamisinto vielä astui mukaan kuvaan ja seurakunnat alkoivat kokoontua katedraaleissa ja basilikoissa, sana ”seurakunta” alkoi saada entistä eksoottisempaa merkitystä: se alkoi tarkoittaa jotakin, mitä se alunperin ei missään tapauksessa tarkoittanut: tiilistä rakennelmaa, kirkkorakennusta, pyhää paikkaa, pyhäkköä, fyysistä tilaa, missä uskonnolliset kokoontumiset tapahtuivat.
Siirtykäämme tästä pikapikaa nykyaikaan. Jos tänä päivänä menet mihin tahansa keskivertokirkkoon, katsot rakennuksessa ympärillesi, niin näet siellä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta enimmäkseen poliittisesti välinpitämättömiä, tietämättömiä ihmisiä, jotka eivät edusta ketään, ja koko kaupungin harmittomimpia ihmisiä, toisin sanoen porukkaa joka ei edes unissaankaan kuvittele olevansa mikään taivaan valtakuntaa edustava vallankumouksellinen puoluetoimisto, joka olisi päättänyt muuttaa maailmaa – sen kasvatuksen, median, liike-elämän, politiikan, talouselämän jne. omalla alueellaan. Jos kysyt kadunmieheltä, mikä seurakunta hänen mielestään on, kyseinen henkilö yleensä puhuu jotakin rakennuksesta, kirkonkelloista, uruista, värikkäistä lasi-ikkunoista ja ehkä myös parkkipaikasta, jota pitäisi vähän remontoida – kuten useimpia autojakin, jotka sen täyttävät. Jos taas kysyt perinteisiltä uskovilta, mikä seurakunta on, he yleensä alkavat puhua, että ”seurakunta on siellä, missä kaksi tai kolme on koolla” tai he mainitsevat sunnuntain päiväkokouksen ja hyppäävät sitten välittömästi sanan kaikkein vähäpätöisimpään sisältöön: sen minä-keskeiseen ja kokoontumista tarkoittavaan merkitykseen.
Niinpä, kun ihmiset tänä päivänä keskustelevat seurakunta-sanan uusista merkityksistä, useimmat heistä ymmärtävät sen tarkoittavan uudenlaisia tapoja toteuttaa vanhanaikaisia kokoontumisia, erilaisten alakulttuurien uusia ilmentymiä, jotka ovat loppujen lopuksi tulosta täysin vääristyneestä kuvasta, mikä heillä seurakunnasta on. Kokonaiset kirjastot on saatu täyteen keskusteluista, joissa puhutaan: tarvitsemmeko 20 vai 30 henkeä yhteen kokoontuneina, jotta muodostuisi oikea seurakunta? Tarvitsemmeko jonkin perustuslain tai yhdistyksen säännöt ja onko seurakunta aito, jos ei ole urkuja? Milloin viimeksi itse kysyit tämän seurakuntakysymyksen ja sait heti vastauksen: ”Jaa, taidat tarkoittaa sellaista alueellista Jumalan seurakuntaa, paikkaa missä Jumalan valtakunnan uudistusvoimat tapaavat keskustellakseen asioista ja suunnittelevat sellaisia juttuja kuin ”miten talousasiat pannaan kuntoon?” ja ”miten koulutus järjestetään?”…
Joku on ryövännyt seurakunnalta sen passin ja antanut sille uuden väärennetyn passin ja on tehnyt tämän kaiken niin perusteellisen hyvin, että seurakunta luulee kaiken tämän olleen sen oma idea!
Wolfgang Simson
Suomennettu kirjasta The Starfish Manifesto. Ote sivuilta 197-199. Kirja on alunperin julkaistu lokakuussa 2009. Tämä artikkeli on aiemmin julkaistu suomeksi täällä. Tämä luku sisältyy myös kirjaan Starfish-julistus (2012).
