Jokin aika sitten kävin Tallinnassa. Kun söin aamiaista laivan keulassa, minulla oli tilaisuus katsella Tallinnan kaupunkia valjussa aamuauringossa. Monet kirkontornit kiinnittivät huomioni. Aloin laskea niitä ja sain tulokseksi ensin kahdeksan ja myöhemmin noin kaksitoista. Luukaskin käytti kerran ilmaisua ”noin kaksitoista”, mutta eri syystä. ”Noin”-sana johtuu kirkontornien kohdalla siitä, että ainakin yksi niistä oli kaksoistorni. Ehkä myös siitä, että kaukaa ei voinut varmuudella tietää, oliko jokin tornimainen rakennelma kirkontorni vai jokin muu torni.
Tallinnan silhuetista voisi siis päätellä, että siellä on paljon hengellistä elämää, vahvaa ja voimallista jumalisuutta yllin kyllin? No, ei – ei tosiaankaan. Tietojeni mukaan Virossa on 17% ortodokseja, 8% luterilaisia ja muita uskonsuuntia prosentin tai pari. Oikeastaan asia on päinvastoin: mitä enemmän kirkkoja, sitä vähemmän herätystä. Komeat kirkkorakennukset ovat oikeastaan todisteita siitä, että herätys (jos sellaisesta ylipäätään voi puhua) on ollut ja mennyt.
Masentavaa, vai mitä? Onhan se masentavaakin, mutta onhan se myös rohkaisevaa. Kirkkorakennukset edustavat ihmisten työtä. Ovathan ne rakennetut hyvässä tarkoituksessa, mutta samalla on tapahtunut jotakin odottamatonta: Jumalan Henki on hiljaa ja huomaamatta vetäytynyt kauemmaksi. Näin tapahtuu, koska hän ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä (Ap.t.17:24). Jos meidän rakennushankkeemme eivät kohdistu ihmisten sisäisen sydämen temppelin rakentamiseen, näemme turhaan vaivaa. Hienoja kirkkoja ja temppeleitä tietysti rakennetaan hyvin jaloista vaikuttimista, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä tyhjempää ja ontompaa noissa uskonnollisissa saleissa on. Kristallikruunujen valo saadaan kyllä sädehtimään – senhän osaavat helluntailaisetkin – mutta keinovaloilla ei voi korvata todellista valoa. Niillä voi tietysti hämätä aikansa, pettää itseään ja muita, mutta totuus on, että Kristuksen rakentaman todellisen temppelin (Kristuksen ruumiin) kirkkautta ei voida jäljitellä ihmisrakennelmin.
Rohkaisuksi tämä oli tarkoitettu. Sillä siellä, missä näitä komeita rakennuksia on, ja siellä, missä kristallit välkkyvät, siellä aina Jumalan henki muistuttaa meitä todellisesta temppelistämme – Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen ruumiistaan. Miten sen kirkkaus onkaan ylivertainen verrattuna näihin ihmiskäsillä tehtyihin komistuksiin (vai pitäisikö sanoa ”rumiluksiin”)! Tallinnan kirkoista osa näyttää huikaisevan kauniilta, mutta verrattuna Kristuksen kirkkauteen – ei niissä ole mitään ikuista edes. Tulee vain mieleen Jeesuksen sanat: Tähän ei jää kiveä kiven päälle. Luuk.21:6. Mutta Kristuksen lahjavanhurskauden virkaa ympäröi suuri kirkkaus:
Sen kirkkaus on niin ylivoimainen, että sen rinnalla himmenee se, mikä ennen säteili kirkkaana. 2.Kor.3:10.
