Olemme vajavaisia ihmisiä vielä uskovinakin monessa suhteessa. Tunne-elämämme saattaa heitellä meitä ja pienetkin asiat aiheuttaa myrskyn sielussamme. Sitten huono ja alavireinen mieliala voi jäädä päälle ja alamme valittaa ääneen elämämme surkeutta. Joskus saamme rukouspalstankin kautta kuulla näitä ihmisten valituksia, jotka toisaalta tuovat avunpyytäjän hädän aidosti esiin, mutta toisaalta antavat mitä ilmeisimmin yksipuolisen kuvan avunpyytäjän tilanteesta. Nimittäin aina pitäisi olla tuotavana myös kiitosta.
Ajattele, että olet saanut syntyä Suomeen, tänne pohjoismaisen hyvinvoinnin keskelle. Ajattele, että olet saanut käydä koulua, oppia lukemaan. Ajattele, että saat lukea omakielistä Raamattua ja tutustua sitä kautta Jeesukseen, joka rakasti sinua kuolemaan asti ja rakastaa edelleen. Ajattele, että sinun ei tarvitse asua bambumajassa. Ajattele, että sinun ei tarvitse rakentaa majaasi joka vuosi uudestaan, kun tulvat ja monsuunisateet pyyhkäisevät sen mennessään, ja mieti sitäkin, että joku saa olla onnellinen, jos onnistuu pakenemaan myrskyn alta pois. Ajattele, että sinä saat vapaasti harjoittaa uskontoasi eikä ääriainekset uhkaa sinun henkeäsi sen vuoksi, että olet kristitty. Ajattele, että saat olla osallinen vapaasta tiedonvälityksestä ja käyttää internetiä.
Ajattele, että sinulla on läheisiä ihmisiä. Monien kohdalla on elämä siunannut heitä puolisolla ja lapsilla. Minua itseäni on Jumala siunannut jopa lapsenlapsilla. Ajattele, että saat olla terve tai ainakin melkein. Ajattele, että jos sairastut vakavasti, pääset suhteellisen nopeasti hoidon piiriin. Ajattele, että saat syödä joka päivä eikä vain joka toinen. Ajattele kaikkia siunauksia, joita olet saanut kokea elämäsi aikana. Kiitä niistä Herraa, Kaikkivaltiasta Jumalaa, sillä:
Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi. Jaak.1:17.
Sovitaanko, että elämme tätä elämäämme tässä kiitoksessa, vaellamme kiitollisella sydämellä tätä maallista vaellustamme, vaikka elämä tuo välillä raskaitakin päiviä ja kipeitä asioita, vaikeita ongelmia, joiden kanssa voi joutua epätoivoon? Sovitaanko niin, että emme suostu tekemään tästä elämämme kokonaisuudesta, joka on kuitenkin Jumalan lahjaa, mitään loputonta itkuvirttä? Sovitaanko niin, että nostamme katseemme ylös ja virvoitamme mielemme ajattelemalla taivaallisia? Ja mitä ikäviin ihmisiin tulee, onhan meille annettu selkeä ohje:
Ajatelkaa häntä, joka kesti syntisten ankaran vastustuksen, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi. Hepr.12:3.
