On inhimillistä haluta korjata vaivannäkönsä hedelmää. Kun teemme hengellistä työtä – on se millaista tahansa – meitä innoittaa näky tuloksista. Mutta jos ajattelemme erilaisia vuodenaikoja, ymmärrämme, että aina ei ole sadonkorjuun aika. Joskus maa on käännettävä, ja meidän on kynnettävä esiin niitä elämämme puolia, jotka ovat aiemmin olleet pimennossa. Valoon tuotuina ne sydämemme piiloon jääneet käsittelemättömät asiat saadaan hedelmälliseen käyttöön. Maata pitää myös lannoittaa. Elämämme kipeät asiat ja tunne-elämämme painolastit pitää kärrätä pois, luovuttaa pois omista käsistä takaisin kiertoon, jättää unohduksiin ja antaa ajan hampaan syödä pois – näin ne antavat ravinteita tulevalle kasvulle. Kun maa on muokattu ja lannoitettu, pitää kylvää siemenet. Tai istuttaa taimia. Kylvämisen ja istuttamisen jälkeen pitää odottaa. On luotettava Jumalan antamiin sateisiin ja Jumalan antamaan armon aurinkoon, että ne yhdessä luovat kasvua. Sateiden jälkeen on hyvä, jos tulee kuivaa ja helteistä – silloin vilja kypsyy ja tuleentuu kunnolla. Sitten vasta monien vaiheiden jälkeen pääsemme käsiksi sadonkorjuutyöhön ja puimiseen.
Niinpä kun tiedostamme, missä elämämme vuodenajassa olemme menossa, emme hätäile, emme tule kärsimättömiksi ja emme joudu kiusaukseen luovuttaa. Jos hedelmää ei nyt ilmene, voimme ymmärtää, että nyt on eri vuodenaika. Nyt on ehkä aika kyntää, kylvää tai vaan odottaa. Hedelmät tulevat aikanaan näkyviin. Sadonkorjuu alkaa tasan silloin, kun sen aika on. Voimme luovuttaa asiat hänen haltuunsa, joka kaiken ohjaa ja viime kädessä sadon tuottaa. Voimme jättää oman työmme taivaallisen Isän käsiin. Hän on uskollinen ja maksaa työmiehilleen palkan.
