Herran palvelijan ei pidä tapella vaan olla ystävällinen kaikille, kärsivällinen ja valmis opettamaan. Hänen on opastettava vastaanväittäjiä nöyrästi, jotta Jumala antaisi heidän kääntyä ja oppia tuntemaan totuuden.
Lempeydestä on helpompi puhua kuin toteuttaa sitä. Ihmismieli kääntyy kovin nopeasti tylyksi. Tätä lihan ja hengen taistelua käymme joka päivä. Tylyä kohtelua voi ihminen sietää jonkin aikaa. Jopa minä saatan kestää kaikenlaista aikani, mutta sitten teen hitaan havainnon: kärsivällisyyteni on loppunut. Siitä on seurannut luottamuspula. Välit ovat voineet mennä poikki.
Tämä vaatimus lempeydestä nousee sitten esiin ihan kuin jonakin neutraalina rauhansopimuksena, vaikka siitä ei voi koskaan pienentää omaa osuuttaan minimaaliseksi. Mutta hyvä sentään, jos asiaa voi käsitellä analyyttisesti. Nostaa se henkilökohtaisesta historiasta käsitteelliselle tasolle. Sitähän Paavalikin joutui tekemään, kun hänen piti unohtaa vainonneensa kristittyjä nuoruudessaan ja opettaa uskoon tulleille, millaista on hengen luoma elämä. Tietty mainehaitta siis painoi myös Paavalin elämää. Paavali ei mitenkään perusteellisesti kaivele menneisyyttään, myöntää vain virheensä. Niin minäkin.
Mutta voisiko lempeydestä olla apua siellä, missä joku häiriköi murrosikänsä takia? Pitäisikö antaa aikaa kasvaa ja kypsyä? Jos jotakuta parjataan koulukiusaajaksi, voisikohan tutkia huolella, kuka kiusaa ketä? Tai pitäisikö armoa lisätä oikeuden käyttöön siellä, missä on selvästikin tapahtunut vahinko? Olisiko vanhan liiton turvakaupunki-idea liian löysä käytettäväksi uudessa liitossa? Entä masentuneen ja syrjäytyneen nuoren kohtelu? Pitäisikö vaatia ja uhkailla ja ellei se tehoa, syyttää raskaimman mukaan elämänsä pilaamisesta? Joskus joudumme kohtaamaan vähälahjaisia ihmisiä, vammaisia ja traumatisoituneita, emmekö voisi ottaa huomioon heidän lähtökohtansa? Entä uskovaisen vanhuksen nuhtelu? Pitäisikö Paavalin neuvo muistaa? Varmaankin alkoholistin ongelmat voi kaataa hänen syliinsä tyyliin ’oma syy’?
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä.
En ole löytänyt mitään johdonmukaisempaa lähestymistapaa ihmiselon ongelmiin kuin kristillisen uskon. Onhan ns. maailman ihmisissäkin hyviä ja humaaneja persoonia, mutta kristillinen usko opettaa armon käyttöä ja anteeksiannon ja sovituksen ideaa määrätietoisesti ja toisinaan niin hyvin, että se menee överiksi. Armosta tulee halpaa armoa. Toisessa ääripäässä vaanii lainalainen ja kova henki. Tämä vaativa asenne näyttää huolehtivan ennen kaikkea seurakunnasta ja sen järjestyksestä – taloudesta enemmän kuin ihmisistä.
Ylhäältä tuleva viisaus on sen sijaan puhdasta. Se on rauhallista, lempeää ja sopuisaa, kauttaaltaan myötätuntoista ja täynnä hyviä hedelmiä. Se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä.
Vaikka se, mitä menneisyydessä on sattunut, vaikka oma tylyys ja hermoilu voi harmittaa, voimme katsoa eteenpäin ja antaa Pyhän Hengen rohkaista meitä, valaa meihin uskoa, että vielä kykenemme kasvamaan, vielä voimme oppia lempeyttä. Hyvä kehitys vahvistuu, kun luemme sanaa tai kuuntelemme myönteistä ja uskonhenkistä julistusta.
2.Tim.2:24 UT2020, (1.Tim.5:1), 1.Kor.13:4 UT2020, Jaak.3:17 UT2020.
Copyright © 2024 Simo Papunen
