Kun vaara uhkaa, hän ottaa minut majaansa. Hän antaa minulle suojan teltassaan, nostaa minut turvaan kalliolle.
Kallio vertauskuvana hyvästä turvapaikasta on tyypillistä psalmeissa, joissa heijastuvat Daavidin kokemukset, kun hän pakeni Saulia. Daavid oli konkreettisesti kokenut, miten oli mahdollista päästä turvaan kallioille. Hän kiipesi jyrkkiä rinteitä ylös, yöpyi luolissa, vaihtoi usein paikkaa, kartoitti ympäristöään, tähysti maisemia ympärillään, etsi vesilähteitä, söi nälkäänsä hunajaa, löysi ehkä linnunmunia, kenties saalisti itselleen riistaa ja paistoi sitä nuotiolla. Kaikkia yksityiskohtia ei kerrota Raamatussa, mutta kaikissa olosuhteissa Daavid pärjäsi, sillä hän oli neuvokas ja Jumala auttoi häntä. Nykyajan dokumentit eränkävijän taidoista, kun vapaaehtoisia jätetään autiomaahan selviytymään omin avuin, kuvittavat meille jossain määrin näitä haasteita. Mutta joskus Daavid joutui kohtaamaan ylivoimaisen haasteen ja huutamaan Herran puoleen. Siihen huutoon hän sai myös vastauksen:
Sinä viet minut turvaan, kalliolle, jolle itse en jaksaisi nousta.
Ymmärrämme, että Jeesus on meille pelastuksen kallio. Ymmärrämme senkin, että hän on kallio, jolle emme voisi omin avuin nousta. Hän nostaa meidät pelastuksemme kalliolle. Hän tekee ihmeen ja antaa voiman syntyä Jumalan lapseksi. Usko, jonka saamme, on Jumalan teko.
Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.
Uskon tie voi olla yksinäinen. Se voi olla selviytymistä erämaassa. Se voi olla vetäytymistä luolaan ja piiloutumista viholliselta. Kaiken keskellä opimme, että Jumala on kallio.
Hän on kallio, hän on minun pelastukseni, hän on linnani, minä en horju.
Uskomme lujittuu, turvallisuuden tunne valtaa meidät. Alamme entistä lujemmin luottaa Herran huolenpitoon. Uskallamme ehkä jopa laskeutua vuorilta alas ja tulla takaisin ihmisten ilmoille. Meille voi silloin käydä, kuten Jeesukselle, että alamme harmitella ihmisten epäuskoa.
Silloin Jeesus sanoi: ”Voi tätä epäuskoista ja kieroutunutta sukupolvea! Kuinka kauan minun vielä on oltava teidän keskuudessanne ja kestettävä teitä?”
Pakomatka erämaassa kasvatti meissä uskoa ja palattuamme huomaamme eron. Yksinäinen taival vahvisti meitä. Vainottuna olemisen kokemus lujitti meidän uskoamme. Risti antoi meille uutta sisäistä voimaa. Kaiken kaikkiaan kasvoimme uskossa koettelemustemme tiellä. Nyt olemme vahvempia, pärjäämme paremmin, nyt emme horju pienissä tuulenpuuskissa. Nyt voimme jo tukea toisiakin.
Herra Jeesus siunatkoon sinun kasvun polkusi, sinun erämaataipaleesi ja sinun paluusi ihmisten ilmoille!
Ps.71:3, Ps.27:5, Ps.61:3, Ef.2:8, Ps.62:3, Luuk.9:41.
