Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.
Huomaamme tässä tuhlaajapojan kotiinpaluussa sen hämmästyttävän tosiseikan, että isänsä ei sanonut moitteen sanaa. Hän ei edes vihjannut mitään siihen suuntaan, että poika olisi elänyt tyhmästi tai että hän oli itse ajanut itsensä huonoon jamaan tai saattanut elämänsä hunningolle. Hän ilmaisi vain iloa ja rakkautta.
Helluntailaisena sain opetella kertomaan uskoontulostani tietyllä kaavalla. Siihen kuului entisen elämän kauhistelu, jopa piti vähän suurennella ja samalla paisutella taakse jäänyttä syntistä elämääni. Tässä narratiivissa rakennettiin siis mahdollisimman tummaa taustaa ja hehkutettiin suurta iloa, joka seurasi kääntymisestä. Sitten tämä suuri ilo piti esittää niin loputtomana, että koko elämä oli nyt pelkkää juhlaa ja ruusuilla tanssimista.
Kyllähän se tavallaan tottakin oli, mutta en koskaan oikein jaksanut muistella entistä elämääni ja käännellä puukkoa haavassa, joka oli yhä kipeä. Veljet (ja sisaret) seurakunnassa pitivät huolen, että se entinen elämä ei jäänyt unholaan, vaan sitä piti jatkuvasti nostaa esiin, jotta jotenkin kesken jäänyt parannus olisi pakko viedä loppuun ja jotta olisin saanut aiheen julkisesti nöyrtyä. Olin kai jotenkin liian yksityisesti tehnyt parannusta. Vasta jälkeenpäin olen tullut oivaltamaan, että sehän oli tyypillinen vanhemman veljen reaktio. Jokin kateuden tapainen lietsoi ajatusta, että eihän tässä nyt mitään juhlia kannata pitää ennen kuin tuhlaajapojan historia on pöyhitty perin pohjin ja tehty selväksi, miten tyhmästi hän on elänyt ja miten hän ei ansaitse kerta kaikkiaan yhtään mitään palkintoa, vaan pikemmin raippoja, sanktioita, sakkoja, arestia ja häpeän – loputtoman tahran maineeseensa. Niinpä seurakunnan johtajat päättivät olla kastamatta minua. Jumala teki vastavedon: hän kastoi minut Pyhällä Hengellä!
Se oli kaikki linjassa tuhlaajapojan tarinan kanssa. Isä otti syliinsä kaikella rakkaudella, veli esitti vastalauseensa ja valituksensa. Minun tapauksessani vasta pitkin hampain annettiin seurakunnan jäsenyys. Tapaukseni jäi kuitenkin kaivelemaan ylipappeja ja olin koko yhdeksän vuotta, mitä helluntailaisuuteni kesti, eräänlaisessa karanteenissa. Tuhlaajapojan veljen asennetta taitaa olla mahdoton muuksi muuttaa.
Jos sinä olet joutunut kärsimään mitään vastaavaa, haluan kohdistaa huomiosi isän reaktioon – ei tosiaankaan mitään moitetta, ei syyttämistä, ei vanhojen muistelua. Vain iloa ja hellyyttä, juhlaa vasikanpaistein, lauluin ja soitoin. Puhtaat vaatteet päälle ja sormukset sormeen. Sitä on evankeliumi. Ei siinä ole epäröintiä, ei siinä ole varaumia, ei siinä kysellä onko usko aitoa. Armo on isän puolelta aitoa ja tulee täydestä sydämestä. Ja ilo pulppuaa.
Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen.
Luuk.15:4-5, Luuk.15:20, Luuk.15:10.
