Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Takavuosina paastosin muutamia päiviä kerrallaan, mutta en muista nälän tunteen kadonneen – kuulemma se katoaa jossain vaiheessa pitkän paaston aikana. Juomisen kanssa voi käydä ilman paastoakin niin, että janon tunne katoaa ja keho kuivuu. Seurauksena voi olla nestevajaus, jota ei edes huomaa.
Nälän tai janon tunteen katoaminen on minulle normaalia. Jos vaimoni kysyy ”onko nälkä?”, melkein vaistomaisesti katson kelloa. Viisarien asennosta tiedän, pitääkö syödä. Tämä on tietysti monien mielestä huvittavaa, mutta samalla he voivat kadehtia luontaista kykyäni laihduttamiseen. Alipainoisuus perustuu toisaalta heikkoon nälän tunteeseen, toisaalta heikkoon ruoan imeytymiseen.
Tämä on valitettavasti monien kohdalla totta hengellisesti. Ei ole juurikaan sanan nälkää eikä vanhurkauden janokaan paljon vaivaa, joten hoiputaan nälkäkuoleman partaalla ja kärsitään nestehukasta niin että taju meinaa mennä. Laodikean seurakunta oli tässä tilassa. Se oli itseensä tyytyväinen ja penseä, sen sisäinen palo oli sammunut, sillä ei ollut nälkä eikä jano. Laodikean seurakunta ei tarvinnut mitään, ei uudistumista, ei intoa, ei palavuutta, ei mitään paitsi vanhan säilyttämistä.
Tämä vääränlainen tyytyväisyys on kyllä vaanimassa meitä kaikkia. On vaara menettää nälän ja janon tunne ja jäädä paikalleen. Olemme muka väsyneitä ja ansaitsemme nyt vähän lepoa, tällä tasanteella viipyilyä, tyytymistä saavutettuun tasoon. Voimme jopa todeta, että olemme päässeet hengellisessä kasvussamme päätepisteeseen. Olemme toteuttaneet näkymme, olleet uskollisia palvelijoita ja nyt voimme huokaista. Ei tarvitse nyt hikoilla minkään unelman hyväksi sen enempää. Antaa nyt välillä muiden yrittää. Joka tapauksessahan olemme ansiottomia palvelijoita ja saamme kaiken lahjaksi armosta.
Siinä jää helposti huomaamatta, että janon tunne katoaa ja nälkä on satunnaista. Miten oikein voimme huolehtia, että meillä on tavoitteita, meillä on päämääriä, joihin pyrimme, meillä on kirkas tietoisuus siitä, että elämäntyömme on kesken?
Onko mitään hokkuspokkusta tilanteen hoitamiseksi? Tuskin. Jumalinen elämä vaan vaatii meiltä tiettyä asennetta, kokonaista antautumista, sitä elämäntapaa, josta Paavali puhuu:
Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla.
Paavali neuvoo aika yksityiskohtaisesti, kuinka voimme käytännössä toteuttaa tätä elämäntapaa (jakeet 2-10). Sitten hän sanoo:
Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa.
Paavali löytää vielä käytännön ohjeita lisääkin (jakeet 12-21). Kunpa osaisimme soveltaa sanaa arjessamme, elämäntavassamme, niin että sana uskossa sulautuu meihin. Luulen, että nälkä ja jano eivät pääse katoamaan, jos niin teemme. Mutta palavuuden ja innon säilyttäminen läpi elämän on suuri haaste. Vanhuudessa viimeistään alkaa vetäytyminen lepoon houkutella. En siitä ketään moiti, en itseänikään, mutta sisäinen palo on vähän eri asia kuin ulkonainen väsymys. Vaalitaan siis sitä herkkää uskon liekkiä, joka sisimmässämme lepattaa.
Aam.8:11, Matt.5:6, (Ilm.3:14-22), Room.12:1, Room.12:11.
