Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme, sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi.
Taivaallinen ihminen – ylösnoussut uskova – muistuttaa Jeesusta, joka näyttäytyi pääsiäisaamun jälkeen 40 päivänä opetuslapsilleen. Hän oli pukeutunut ehkä jokseenkin samoin kuin luonnollisen elämänsä päivinä, mutta hänen kykynsä siirtyä paikasta toiseen ja muuttua näkyvästä näkymättömäksi ja päinvastoin – se oli hämmästyttävää. Luulisin kuitenkin, että hänen vaatetuksensa sitten kirkkaudessa oli jotain aivan muuta kuin olemme tottuneet näkemään.
Mietin Joosefia, joka sai isältään värikkään puvun. Se kallis tunika hienon hienoine kankaineen ja taidokkaasti kirjottuine kuvioineen sai veljekset kateuden valtaan. He ymmärsivät, että Joosef oli isänsä suosikki, lellilapsi suorastaan. Mutta hänellä oli samalla kuin ennakkoperintönä arvokkuutta ja valtaa, jota muut olisivat halunneet saada vanhemman oikeudella.
Joosefin tragedian tunnemme. Voimme arvailla Joosefin tunnelmia vankilassa, kuinka hän kaipasi isäänsä ja sitä hienoa tunikaa, joka ilmensi hänen asemaansa perheessä. Nyt hän oli orja ja vieläkin pahempaa – vanki, joka kantoi rautarengasta kaulassaan. Hänellä ei ollut mitään kunnollista asua, jota pitää. Ei mitään arvokkuutta.
Näin mekin usein huokailemme täällä maallisen elämämme surkeudessa. Kaipaisimme saada arvokkuutta, olemmehan kuninkaan lapsia. Mietimme Joosefin tavalla, minkälaisen hienon kuninkaallisen puvun saamme kerran pukea yllemme.
Joosef auttaa meitä luomaan mielikuvan siitä asusta, jonka saamme, kun meidät ylennetään kirkkauteen. Hänethän puettiin mitä hienoimpaan egyptiläiseen asuun, josta kerrotaan näin: Ja farao otti sinettisormuksensa sormestaan ja pani sen Joosefin sormeen, puki hänet vaatteisiin, jotka olivat hienointa pellavaa, ja ripusti hänen kaulaansa kultakäädyt. Virkamiehillä oli lisäksi omat tunnuksensa. Egyptiläinen arvohenkilö piti peruukkia ja päähinettä, joka suojasi auringon paahteelta. Kasvot olivat vahvasti meikatut, varsinkin silmät. Otsaa koristi kultainen koru, joka oli näyttävän kokoinen ja koristeltu timanteilla. Mainittu kultakääty peitti hartiat ja ja siihen oli siroteltu henkilön asemasta riippuen erilaisia korukiviä ja tunnuksia. Pellavaista vaatetta koristi kultainen vyö. Joosefin puku heijasti hänen asemaansa, jonka arvovaltaisuutta kuvasti se, että hänen edellään kulki seremoniamestari, joka komensi ihmiset polvilleen ennen Joosefin sisääntuloa.
Saattaa olla, että kuvaukseni Joosefin asusta ei ole kaikin puolin historiallisesti luotettava, mutta ymmärrät varmaan, mihin pyrin. Nimittäin sinä päivänä, kun omaisesi tulevat katsomaan sinua tuolla puolen ajan rajan, heiltä loksahtaa suu auki. Mitä ihmettä? Onko tämä meidän Matti? Ei voi olla! Ei, tämä ei voi olla meidän Liisa! Sinua on mahdoton tunnistaa. Eivät Joosefin veljetkään tunnistaneet Joosefia.
Se hieno värikäs puku, joka ennen oli huippua, on nyt vain kalpea aavistus siitä, mitä sinun ylläsi nyt on. Sitä paitsi sinun pukusi kangashan hohtaa valoa…
Kirjoitin tämän, jotta itse kullekin muodostuisi elävä mielikuva siitä, mikä meitä odottaa taivaassa. Ja että se mielikuva saisi meidät pysymään uskossamme lujina, määrätietoisina ja vahvoina. Että tietäisimme, mikä arvokkuus meistä huokuu silloin – kuninkaan lapsista. Joku voi sen leimata menestysteologiaksi, mutta leimatkoon. Jätämme hänelle vanhat vaatteemme kierrätykseen.
Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme.
Ilm.3:5, 2.Kor.5:2-3, (Ps.105:18), 1.Moos.41:42, (1.Moos.41:43), Room.8:18.
