Onko siis syytä kerskailuun? Siltä on pohja pudonnut pois. Mikä laki on saanut tämän aikaan? Sekö, joka vaatii tekoja? Ei, vaan uskon laki.
Tässä ovat lain teot ja usko vastakkain. Meidän tulisi uuden liiton uskovina ymmärtää lain rooli ja olla selkeästi ja kirkkaasti uskon ihmisiä. Joudumme tekemään tällaisia valintoja, sillä Raamattu on myös historian kirja. Se kertoo siitä, miten usko on kehittynyt. Vaikka uskon todellisuus tuli kirkkaasti esiin jo Aabrahamin elämässä, usko on käynyt rankan myllytyksen läpi historian saatossa. Välillä mentiin täysillä lain alle. Välillä noustiin, kärsittiin ja taisteltiin uskon puhdistamiseksi. Jumalan Poika vihdoin ilmestyi uudistamaan seurakuntaansa ja viemään sen täyteen ymmärrykseen vanhurskaudesta.
Nyt kun uuden liiton seurakunta on jo 2000 vuotta elänyt kristinuskon aikaa, joudumme edelleen taistelemaan evankeliumin ja uskon puolesta lain vaatimuksia vastaan. Laki ja sen liitännäiset, kuten kirkkolaki ja eri uskonsuuntien kirjoittamattomat lait, pyrkivät hallitsemaan meitä. On kuin Maria Magdaleena ja hänen seurakuntansa olisivat vastakkain Pietarin ja hänen kirkkonsa kanssa. Yksilöllinen usko, sisäinen Kristuksen tunteminen, ja yhteisöllinen usko, pelastuksen ulkoistaminen kirkolle, kilpailevat keskenään. Aikoinaan tämä kilpailu on saanut erilaisia konkreettisia ilmentymiä. Tulee mieleen esimerkiksi Sören Kierkegaard ja hänen irtiottonsa kirkostaan. Tulee mieleen eräs uskonveli, joka sanoi, ettei hän voisi olla uskossa ilman seurakuntaa. Hän eli jonkinlaisessa symbioosissa seurakuntansa kanssa. Minä taas koen, että seurakunta ja sen tasapäistävä ote jäsenistään on uskon jarru. Tarvitsen vapaata tilaa, ilmaa hengittää, runsaasti happea – en viihdy ahtaissa ympyröissä.
Entä sitten uuden liiton seurakunta ja Israel? Jotkut tuntuvat sekoittavan molemmat iloisesti toisiinsa. Videosaarnakin pitää nauhoittaa Israelin maisemissa ja sotkea Galilean näkymiä puheen taustaksi, että varmasti säilyisi uskottavuus. Onko tosiaan uskottavuutemme noin hataralla pohjalla? Rahaakin kuluu, kun pitää ravata Jerusalemissa kääntyilemässä ja etsimässä kuvakulmia pyhiltä raunioilta.
Olkoon itse kullakin vapaus tehdä videoita ja vaikka vähän poseeratakin niissä, mutta en minä halua sekoittaa vanhaa ja uutta liittoa yhdeksi mössöksi. Otan mieluummin joko-tai-asennon. En halua yrittää ympätä yhteisöllistä uskoa ja yksilöllistä kokemusmaailmaani yhteen klimppiin. Sellaisen taikinan kaulitsemisesta ei synny mitään syötävää. Ei niistä mitään kunnollista yhdessä tule, koska ne hylkivät toisiaan. Ja Israelin maisemat, jotka enimmäkseen ovat aivan erilaisia kuin Jeesuksen aikana – mitä ihmettä ne tekisivät uskoni ilmaisussa?
Syntyy epäpyhää sotkua, kun yhdistetään asioita, jotka eivät kuulu yhteen. Vältän sitä.
Jos on pakko kerskailla, kerskun heikkoudestani. Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle.
Gal.5:13, Room.3:27, 2.Kor.11:30, Gal.6:14.
