Tämä blogi (kirjoitus julkaistu alunperin blogissa eSiru) on nimestään alkaen tarkoitettu todistamaan ja kertomaan, että särkyneisyydessä on siunaus. Jos katsomme maailmaa ympärillämme, meidän on pakko tehdä havainto: Jumalan luomakunnassa on liikettä ja toimintaa vain särkymisen kautta.
Voithan syödä aamupalasi ajattelematta mitään sen syvällisempiä, mutta ethän voi niellä leipääsi ennen kuin olet pureskellut sen palasiksi. Ja olisiko sinulla leipää, jos joku ei olisi jauhanut jyviä ensin? Ja olisiko mitään jyviä jauhettavaksi, jos ei joku olisi rikkonut maata ensin, kyntänyt ja äestänyt, ja sitten kylvänyt siihen siementä? Ja olisiko siemenet tuottaneet satoa, jos ei niitä olisi rikottu – käytetty kokonaan hyödyksi viljan kasvuun. Ja olisiko mitään laariin kertynyt, jos ei viljan tähkiä olisi puitu ja peräti hajotettu? Olisiko mitään satoa koskaan syntynyt, jos ei taivas olisi revennyt ja sade kastellut maata?
Olisiko siis mitään hengellistä satoa, jos ei kukaan koskaan murru, jos ei mitään eheää ikinä mene rikki, jos ei kukaan ihminen ikinä itkuun parahda, jos ei mikään tuska ja kipu koskaan revi sielua palasiksi?
Jumala lähettää ukkosen viiltämään taivaan halki, että voi antaa sateen, ja hän lähettää ihmisen sydämeen huudon, joka avaa Jumalan salaisuuksia niin että ihminen saa vastauksia tuskanhuutoihinsa. Hän on raadellut, mutta hän myös parantaa, hän on lyönyt, mutta hän myös sitoo haavat.
Älkäämme siis vältelkö Jumalan käden työtä, kun hän rikkoo sydämemme maaperää, kun hän särkee meidän suunnitelmiamme, kun hän peittää meidät pimeään. Kun meitä jauhetaan rikki, me saamme olla varmoja, että jauhinkivet ovat Jumalan käsissä. Me tiedämme, että juuri heikkona olen voimakas. Juuri murtuneena ja särkyneenä olen kaikkein vahvin. Sellaisena maahan lyötynä Jumalan työ minussa menee eteenpäin ja voin olla hänen käytössään, vaikka en tietäisi miten.
Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä.
1.Kor.15:36, Hoos.6:1, (2.Kor.12:10), Jaak.5:13.
