Yritän olla katsomatta teeveetä liikaa, mutta katson välillä ihan tyhjänpäiväistä ohjelmaa. Tai luen iltapäivälehdistä jotakin juttua, jonka hyödyllisyydestä en tiedä. Ei ole pitkä aika, kun luin juttua vieraanvaraisuuden puutteesta. Vieras oli tullut pitkän matkan takaa ja odotti saavansa ruokaa. Sitä haettiin kaupasta yhteisvoimin ja valmistettiinkin porukalla. Sitten isäntä istui syömään, mutta ei tarjonnut vieraalleen mitään.
Ei voi olla totta! Kuulostaa uskomattomalta, mutta luulen, että se on sittenkin totta. Kuinka usein olen itsekin todistanut samaa ilmiötä – en tosin kovin usein ruokapöydässä, vaan hengellisen elämän alueella. Joku kristillistä työtä tekevä odottaa, että hänen työtään tuetaan ja sitten hän ”käyttää hyväksi” kaikkia asiasta kiinnostuneita, työhön kuin työhön innokkaita, hyväntahtoisia ja höveleitä rikkaita ja välillä rutiköyhiäkin, tilaisuuden tullen myös täysin sivullisia. Mutta jos joku kaipaisi hänen palveluksiaan tai vain sellaista minimaalista hyväntahdon elettä kuin tykkäystä somessa, hän ei saa mitään. Kaiken lisäksi kyseinen uskonnollisen eliitin omahyväinen ja tärkeilevä edustaja ei tunnu olevan itse mitenkään tietoinen siitä, että on itsekeskeinen ja laiminlyö huomion antamista toisille. Hän tuntuu olettavan, että kaikki hyvä tahto, mitä ympäristöstä löytyy, kuuluu suoda hänelle. Hänen päässään pyörii sama hokema, jonka jo aikanaan Haman lausui julki: ”Kenetpä muun kuningas haluaisi palkita kuin minut?”
Mitä siis opimme tästä? Opimme, että uskonnollisten rakenteiden huipulla opitaan olemaan itsekeskeisiä ja että se iskee kuin tauti vääjäämättä jokaiseen, joka luulee voivansa hyötyä kristillisyytensä varjolla ja luulee voivansa odottaa palveluksia muilta. Näinhän kävi Fariseus Simonin kohdalla, joka uskoi olevansa keskipiste omassa talossaan, vaikka Jeesuskin oli paikalla. Simon sai havaita, että Jeesus nosti kunniaan henkilön, joka palveli – ei henkilöä, joka vain odotti palveluksia .
Tämä rohkaisee meitä huomioimaan toisia odottamatta vastapalveluksia, etsimättä hyötyä. Se rohkaisee meitä luottamaan Jumalaan, että hän maksaa ajallaan ”sen, mitä kuuluu maksaa” . Se rohkaisee meitä asettumaan toisen asemaan. Se velvoittaa meitä asennoitumaan oikein, noudattamaan kristillistä moraalia niin ettemme pyri hyötymään veljemme kustannuksella. Sana varoittaa meitä:
Älkää pyrkikö hyötymään toistenne kustannuksella, vaan pelätkää Jumalaa. Minä olen Herra, teidän Jumalanne.
Luuk.22:27, Ester 6:6, (Luuk.7:44-47) , (Matt.20:4) , (1.Tess.4:6), 3.Moos.25:17.
