Victoria Boyson: ”Follow Hard After Me!” – A Vision. Voidaan suomentaa: ”Seuraa tiukasti perässäni” – näky.
Tässä on galaksi NGC 2441, josta tutkijat ovat havainneet supernovan (ympyröity). Kuva: ESA Hubble.
Jeesus ja minä kuljimme reippaasti tiheän metsän läpi. Kuljimme jonkin aikaa, hän edellä, minä perässä. Tiesin, että hän veisi minua jonnekin, että meillä oli päämäärä. Hän käski minun seurata häntä tiukasti. Toistin hänen sanansa kuin osoittaakseni, että ymmärsin häntä, mutta unohdin pois sanan ”tiukasti”. Hän korjasi minua: ”Seuraa minua tiukasti”.
Menimme eteenpäin käsi kädessä nopeaa tahtia läpi metsän. Monta kertaa paksut oksat osuivat minua kasvoihin, mutta jatkoin hänen seuraamistaan. Välillä siinä kulkiessamme tapasimme joitakin ihmisiä, jotkut heistä rohkaisivat meitä, kun taas toiset pilkkasivat, mutta me jatkoimme matkaa.
Katsoin yhdessä vaiheessa alas ja huomasin, että me olimme kävelleet pitkän aikaa kapean tukin päällä, joka ei ollut leveämpi kuin 30 cm. Meidän alapuolellamme oli syvä rotko. En voinut uskoa, että olimme kävelleet pitkään reittiä, joka ilmeni niin hengenvaaralliseksi kulkuväyläksi. Mutta Jeesus tuntui luottavaiselta sen suhteen, mihin ja kuinka olimme menossa, ja tartuin hänen käteensä entistä lujemmin.
Jatkoimme kulkuamme ja kohtasimme ennen pitkää ihmisiä, jotka yrittivät vakuuttaa meille, että olimme väärällä tiellä. Kun he huomasivat, etteivät kyenneet pelottelemaan meitä, he alkoivat heitellä tavaroita meidän niskaamme. Tämä sai minut suuttumaan ja minä aloin huutaa heille. He vain innostuivat hyökkäämään meitä vastaan kiivaammin ja heittelemään kiviä ja kapuloita.
Koska olin lakannut seuraamasta Jeesusta huutaakseni noille hyökkääjille, käteni oli liukunut irti hänen kädestään minun huomaamattani ja hän oli hävinnyt näkyvistä. Siinä silmänräpäyksessä kauhu valtasi minut, kun huomasin olevani kapean tukin päällä ja kilometrien syvyinen kuilu avautui allani kohti kallioisen rotkon pohjaa.
Vaivuin polvilleni liian peloissani menemään eteenpäin ja kauhusta kankeana voimatta palata. Suljin silmäni, painoin kasvot polviini ja aloin itkeä.
Yhtäkkiä tunsin käden olkapäälläni… se oli Jeesus. Ei hän nuhdellut minua. Hän sanoi hyvin hellästi: ”Tulehan, nouse, meidän on jatkettava matkaa”. Hän muistutti minua kehotuksestaan seuraa minua tiukasti ja me lähdimme taas eteenpäin.
Etäällä näin aukeaman, jossa virtasi joki. Se kimalteli auringon valossa. Hän sanoi ”pysähdymme tuolla ja lepäämme vähän”. Matkanteko tuntui heti helpommalta, kun tiesi, että edessäpäin oli lepopaikka.
Kun saavuimme joelle, otimme kengät jalasta ja upotimme jalkamme veteen. Olin niin väsynyt, että halusin vain levätä ja nukkua, mutta Jeesus pani minut syömään lounasta, jonka hän oli valmistanut. Syönnin jälkeen me asetuimme lepäämään joen töyräälle auringon lämmittäessä meitä. Siinä oli todella mukava olla.
Tapasimme joitakin ihmisiä joen varrella, jotka alkoivat imarrella minua. He halusivat minun jäävän heidän luokseen auttamaan heitä. He sanoivat minulle, että olin ”juuri sellainen, jota he tarvitsivat”. Houkutus jäädä heidän luokseen oli hyvin suuri, sillä olin hyvin väsyksissä vaeltamisesta. Halusin asettua paikoilleni. Tuntui hyvältä, että he tarvitsivat minua, mutta Herra veti minut äkkiä pois heidän luotaan. Kun hän teki niin, huomasin samalla, että nuo ihmiset käyttivät valepukuja ja naamioita. He eivät olleet ihmisiä ollenkaan, vaan he olivat susia lampaiden vaatteissa.
Olin hiukan äreissäni Jeesukselle siitä, että hän oli vetänyt meidät erilleen. Tunsin, että hän oli vähän epäreilu minua kohtaan tuona hetkenä, mutta sitten tajusin, että jääminen olisi merkinnyt elämistä ilman häntä. Minua värisytti, kun tajusin, kuinka lähellä olin ollut heidän luokseen jäämistä. Päätin, että en luottaisi omaan järkeilyyni, vaan luottaisin Häneen.
Jatkoimme vaellustamme pitkin joen rantaa, mikä oli vaikeata. Jokivartta peittivät terävät kivet ja me kuljimme nopeasti. Minun nilkkojani särki kaikki se vääntyily ja nuljuminen, mitä ne kivet saivat aikaan.
Mutta jonkin ajan päästä jopa meidän vaikea matkanteko alkoi tuntua yksitoikkoiselta ja mieleni alkoi harhailla. Ajattelin kaikkea, mitä olin kestänyt matkan aikana, ja aloin tuntea itsesääliä kaikkien niiden loukkausten tähden, joita olin saanut kestää.
Sitten muistin erään asian, jota olin pyytänyt Herralta pitkän aikaa, mutta jota hän ei ollut antanut minulle. Aloin tulla vihaiseksi Jeesukselle. Kun minun sisuni kuohahti, minä pysähdyin ja irrotin käteni hänen kädestään. Hän kääntyi ja kysyi: ”Mikä hätänä?”
”Jeesus”, minä sanoin itsesäälin vallassa, ”sinä et ole antanut minulle sitä, mitä pyysin… muistatko?”
”Kyllä”, hän vastasi.
Olin vakuuttunut, että olin tällä kertaa oikeassa. ”Minä todella tarvitsen sen!” julistin.
Hän ei suuttunut tai ärsyyntynyt minulle, hän vain silitti hiuksiani ja sanoi ”Kultaseni, sinä et tarvitse sitä juuri nyt, se vain hidastaisi sinun matkantekoasi.”
Saman tien sydämeni sai rauhan. Niin varma kuin olin ollutkin, että tarvitsin sitä juttua, yhtä varma olin nyt, että hän oli oikeassa. Tiesin nyt, että minun pitäisi keskittyä vaellukseeni… ja keskittyä Häneen.
Jatkoimme kulkuamme aika pitkän aikaa nyt ilman keskeytyksiä, sillä olin sydämessäni päättänyt seurata häntä tiukasti. Aloin ymmärtää Jeesusta paremmin ja aloin oppia, mitä meidän yhteinen vaelluksemme toisi tullessaan.
Kun kuljimme eteenpäin, taivas muuttui ihanan smaragdinvihreäksi ja puut alkoivat näyttää aina vaan kauniimmilta. Ilma oli lämmin ja tuoksuva. Jeesus käveli nyt paljon hitaammin, ei niin kiireisesti. Tiesin, että meidän täytyi lähestyä matkamme päätepistettä.
Tulimme eräälle aukiolle, jossa ruoho oli kuin vihreätä plyyshiä. Tiesin, että paikka, jossa olimme, oli salainen. Se oli erittäin kaunis, rauhallinen ja hiljainen. Isot raidat riiputtivat oksiaan kuin kehyksenä näköalalle, joka avautui leppoisasti virtaavalle joelle. Kukat levittivät tuoksuaan. Tunsin olevani kotona.
Istuimme pöytään, minne oltiin kattamassa herkullista ateriaa. Nauroimme yhdessä, kun aterioimme, puhuimme matkastamme ja siitä, kuinka kaunis puutarha oli. Olin todella onnellinen, kun sain olla hänen kanssaan tässä paikassa.
Jeesus yllätti minut jälleen hedelmillä ja kaikilla mielijälkiruuillani. Kaikki maistui paremmalta kuin mikään ennen, se oli täyttävää ja maistuvaa. Jokaisella suupalalla täytyin yhä enemmän rakkaudesta häneen ja matkan rasitukset haihtuivat. Kun nauroimme ja söimme, minusta tuntui, että voisin olla tässä ihanassa paikassa hänen kanssaan vaikka ikuisesti. Tunsin itseni todella virkistyneeksi.
Aivan odottamatta meidän ympärillemme ilmestyi kaikkialle pyhiä, jotka olivat pukeutuneet valkoisiin vaatteisiin, ihan kuin he olisivat olleet siinä koko ajan, mutta minä vaan en ollut huomannut heitä aikaisemmin. He lähestyivät iloiten pöytäämme ja he kantoivat sylissään lahjoja minulle.
Jeesus sanoi: ”Nämä lahjat ovat minulta. Ne ovat sinun palkkiosi vaarallisen matkan johdosta.” Yllätyin oikein, kun Hän oli niin ilosta säteilevä. ”Minä rakastan saada lahjoja!” minä selitin. Olin aivan innoissani. Ne oli kääritty niin kauniisiin paketteihin. Aloin avata niitä innolla.
Ensimmäinen paketti sisälsi kauniin kruunun – olin aivan ällistynyt sen tyylikkyydestä. Otin sen pois laatikostaan ja panin päähäni. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se sopi minulle täydellisesti. Toisessa paketissa oli viitta, joka oli punainen, mutta kirjailtu valkoisella. Olin ihan äimissäni, kuinka hienolta se näytti ja tuntui. Silitin sitä varovasti ihastellen hienon kankaan pintaa käsieni iholla. Purskahdin itkuun, kun ajattelin, mitä tämä hieno kangas oli mahtanut maksaa ollenkaan, ja se oli kaikki minua varten.
Aloin nyt vähitellen ymmärtää, ihan kuin ensi kertaa, kuinka paljon hän todella rakastaa minua. Katsoin syvälle hänen silmiinsä ja täynnä kiitollisuutta sanoin: ”Kiitos!”
Hän hymyili ymmärtäväisesti, mutta sanoi sitten nauraen: ”Pue se päällesi!”
Puin viitan päälleni ja tanssin ympäriinsä esitellen sitä kaikille. He nauroivat ja taputtivat iloiten käsiään.
Siinä tanssiessani huomasin, että kenkäni olivatkin tyylikkäät avokengät. Ne eivät olleetkaan samat kuluneet nahkasaapikkaat, joita käytin matkalla, vaan kauniit hopeanväriset avokkaat. En ollut edes huomannut niiden vaihtumista ja Herra nauroi sydämestään minun hämmästystäni.
Voi että, miten hän nauroikaan!
Siinä riitti paljon naurua, tanssia, puhetta ja itkua.
Sitten Herra veti vähän kuin salaa viittansa alta esiin pienen rasian ja sanoi hiljaa: ”Minulla on vielä yksi lahja sinulle”.
Avasin tämän lahjan hyvin suurella hartaudella. Tiesin, että se olisi jotakin hyvin ainutlaatuista. Kun avasin pienen laatikon ja nostin sen kantta, olin ällistynyt siitä, mitä näin. Tässä pienessä rasiassa, jossa ei ollut mitään koristelua, oli hänen sykkivä sydämensä!
Haukoin henkeäni.
”Annan sinulle sydämeni, lapseni, ja pyydän sinua: pidä siitä hyvää huolta, kun käytät sitä”, hän sanoi. ”Lähetän sinut sinne, mistä sinun matkasi alkoi ja tulet tarvitsemaan kaikkea sitä, mitä olen antanut sinulle täällä”.
”Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän, joten lähetän sinut susien keskelle kokoamaan minun lampaitani luokseni. Sinun tulee suojella niitä. Mutta en minä pelkää lähettää sinua, sillä sinulla on kaikki, mitä tarvitaan… Olet saanut sen kaiken käyttöösi seuratessasi minua!”
Hän nousi seisomaan ensi kertaa sen jälkeen, kun olimme tulleet perille ja hyvin tyytyväisenä siihen, että oli saatu työ hyvin tehdyksi, hän viittasi kädellään pienelle veneelle, joka oli läheisen virran rannassa. Pyhien avustamana minun tavarani kannettiin veneeseen.
Jeesus irrotti veneen poijustaan ja antoi sille lempeän sysäyksen kohti vapaita vesiä. Heilutin hyvästiksi ja puhalsin hänelle lentosuukon saamatta silmiäni irti hänestä.
En tiennyt, mihin matkani suuntautuisi seuraavaksi, mutta en pelännyt. Tiesin, että hän olisi kanssani, johdattaen ja suojellen. Hän oli minun lempeä Vapahtajani, joka lähetti minut taisteluun varustettuna kaikella mitä tarvitsin. Minulta ei puuttuisi mitään.
Huomasin, että matkani ei ollut päättynyt tähän paikkaan – se olikin vasta alkanut.
Victoria Boyson, Inc. © 2005
Tämä artikkeli on julkaistu aiemmin suomeksi täällä.
