Väsynyttä minä juotan, nääntyneen minä ravitsen. Jer.31:25.
Monta kertaa käy niin, että elämän vaikeudet kasaantuvat emmekä osaa olla murehtimatta, emme osaa rentoutua oikealla tavalla ja levätä arjen työstä ja irrottautua sydämemme murheista. Kun väsymys ottaa meidät valtaansa ja arjen huolet painavat, kun vihollinen hyökkää meitä vastaan ja masentaa, vie mielialan matalaksi, silloin väsymys voi muuttua vähitellen uupumukseksi. Työkykymme laskee, mielialamme ei korjaannu, raahaudumme vain päivästä toiseen. Kaikki tuntuu raskaalta, uni ei tuo lepoa, aamumme eivät käynnisty kunnolla. Päivät lähtevät käyntiin hitaasti ja kankeasti, masentuneella mielin.
Näissä tilanteissa tarvitsemme sitä lepoa, jota saamme Kristukselta. Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Matt.11:28. Miten oikein voimme käytännössä mennä Kristuksen luo? Emme aina osaa, emme tiedä, miten. Olisi osattava pysähtyä ja hiljentyä. Nykyajan kiireiselle ihmiselle on pysähtyminen ja hiljentyminen kuitenkin ylivoimainen ”suoritus”, kun jokin sisäinen vauhtipyörä pitää liikkeellä, tekemässä, hoitamassa asioita, tapaamassa ihmisiä.
Kuten joku valitti ”Miksi ihmisen pitää joka päivä syödä?” Syömisen pakko jo sinänsä pitää meitä liikkeellä, kun on käytävä kaupassa, tehtävä ruokaa, hoidettava elämän perusasioita. Mutta silti – Jumala piti lepopäivän ja antoi esimerkin ihmiselle (joka on luotu Jumalan kuvaksi), että meidänkin on pidettävä lepopäiviä. Onko se jokin muodollinen viikonpäivä? Käskyhän kuuluu: Muista pyhittää lepopäivä. 2.Moos.20:8. Ehkä se pitäisi nykyihmiselle muotoilla vähän yksinkertaisemmin: ”Muista levätä”.
Lepo sinänsä ei auta meitä, jos ongelmamme on se, että kasaamme sieluumme kaikenlaista huolta ja murhetta. Tai jos hellimme kokemiamme loukkauksia, koskettelemme vanhoja haavojamme, pyhitämme katkerat muistot ja pystytämme niille sielumme maisemaan muistomerkkejä, joille käymme laskemassa kukat säännöllisesti. Lepoon hakeutuminen merkitsee siis katseen kääntämistä pois näistä arjen murheista, omista haavoista, ja sen suuntaamista taivaallisiin. Voimme alkaa hoitaa hengellistä elämäämme sanalla ja rukouksella, varaten aikaa hiljentymiseen kotona. Voimme tietysti ulkoistaa asian seurakunnalle, mutta siinä tapauksessa pitää muistaa, että teho on (useimmiten) vain murto-osa siitä, minkä saa hyväkseen, jos hoitaa hiljentymisen itse. Murehtimisen sijasta voimme kiittää häntä, joka antaa meille kaiken, mitä tarvitsemme. Voimme antaa kiitoksemme Jumalalle, joka valmisti meille todellisen levon Kristuksessa – antoihan hän Poikansa kuolemaan meidän edestämme. Voimme iloiten odottaa hänen apuaan, oli ongelmamme mikä tahansa. Voimme iloita hänen armostaan ja rakkaudestaan, josta profeetta Sefanja kertoo meille kauniilla sanoilla:
Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta. Sef.3:17.
