Muistan elämäni varrelta parikin uskovaa, jotka sanoivat tähän tapaan: ”En lue romaaneja, luen vain sellaista, mikä on totta”. Fakta ja fiktio siis vastakkain? Tuskin voimme näin mustavalkoista jakoa tehdä. Fiktiivinen kerronta voi olla realistista ja keksittyjen asioiden pohjalta voidaan kertoa, mitä todellisuudessa tapahtuu. Saatamme jopa ymmärtää todellisuutta paremmin fiktion kuin faktojen kautta. Oikeastaan Jeesuksen vertaukset Raamatussa ovat fiktiota. Ne eivät olleet historiallisia dokumentteja, vaan ne toivat mielikuvituksen keinoin esiin todellisia asioita ja vielä enemmän – totuuden niistä asioista. Myös esimerkiksi Laulujen laulu on sepitetty runoelma, mutta se luotaa ihmiseloa monessa mielessä syvemmältä kuin dokumentaariset historian kuvaukset. Raamattu on myös unien ja profeetallisen sanan kirja. Joskus sen sanoma on hyvin mystistä – merkitys ei heti aukea, jos ollenkaan.
Toisaalta meillä on taipumus teoretisoida asioita niin, että jokin elämän arkeen tarkoitettu neuvo, ohje tai periaate saa teoreettisen merkityksen ja nostetaan opillisena muistoesineenä hyllyn päälle. Ihmiskunta on vuosituhansien saatossa kehittänyt teoreettisia oppirakennelmia, joilla on oma merkityksensä, jos niitä ei irroteta elävästä elämästä. Mutta valitettavasti uskosta on tullut älyllisen pohdiskelun aihe ja siinä, missä meidän olisi pitänyt etsiä uskosta ”Kristuksen tuntemisen aarteita”, niistä onkin tullut ”hyvän ja pahan tiedon puun” hedelmiä. Näin jokin yksinkertainen sana, jolle piti vain olla kuuliainen ja jota piti arjessa noudattaa, nouseekin teologisen paneelikeskustelun kiistakapulaksi. Oletko sinä huomannut, kuinka osaamme ovelasti vieraantua todellisuudesta tällä tavoin?
Terve usko ei ensimmäiseksi kysy, onko tämä nyt oikeata – oikein ajateltua? Sitten jos ei heti tiedä, onko jokin opillisesti aitoa ja oikeata, menee kaksi viikkoa asian pohtimiseen ja se ei sittenkään avaudu. Kuka oikein keksi, että usko on älyllisen pohtimisen asia, teoreettinen kysymys? – Saatana sen keksi! Hänhän ehdotti Eevalle paratiisissa, että asiaa mietittäisiin kovasti ja pohdittaisiin ”onko Jumala todellakin sanonut?” ja sitten pitkän pohdinnan jälkeen muodostettaisiin ns. ”oma mielipide”. Siitä lähti kaikki ”leviämään niin kuin Jokisen eväät”…
Olen itse alkanut tietoisesti irrottautua tästä elämäntavasta ja siitä teoreettisesta suuntautumisesta, joka hallitsee länsimaista ihmistä. Olemme kaikki ”valistuksen ajan valopäitä” ja meidän tulisi oppia pois ”hyvän ja pahan tiedon” erittelemisestä ja ottaa aivan uusi asenne elämään. Meidän tulisi oppia katsomaan elämää uskon näkökulmasta.
Rohkaisen siis sinuakin aloittamaan tämän kasvun ”pois tiedosta” ja suuntautumaan tulevaisuuteen sillä mielellä, että meidän on määrä kasvaa ”kohti uskoa”. Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Hepr.11:1. Usko kuuntelee, mitä Jumala sanoo. Usko näkee näkymättömiä Jumalan mahdollisuuksia. Usko kurottuu kohti tulevaisuutta, jossa odottaa jokin sellainen, joka ei vielä näy. Usko ei etsi omaa mielipidettä, usko ottaa todesta Jumalan mielipiteen. Usko kantaa, nostaa, rohkaisee, parantaa, pelastaa, vie uuteen elämään, sillä Jumala on perustanut Valtakuntansa uskon varaan. Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä. Hepr.11:3. Uskon varassa eläminen on aivan muuta kuin opillinen hiustenhalkominen ja oman mielipiteen puskeminen totuudeksi. Nimittäin Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko. Gal.5:6. – Minäkin heikkouskoinen haluan sanoa (uskossa): ”Tervetuloa vaan, kaikki ystävät, uskon oppilaiksi!”
